Harjuviljelystä

Jos puutarhan kohopenkin korkeus yltää yli puolen metrin, voidaan puhua harjuviljelystä. Jos kyseessä on mullalla kuorrutettu lanta-olki-patteri, puhutaan lämpöpenkistä.  

Tällä kertaa satsataan vain lahopuusta ja risuista koostuvaan, melko suurikokoiseen ”harjuun”.

Tarvittava lahopuu, lähinnä koivua, on haettu metsästä.

 

 

 

 

 

Eräänlainen biotooppi tämäkin. Yksittäiset kuusentaimet koristavat hieskoivuvaltaista kosteahkoa kangasta. Viidennes koivuista ovat kuolleet pystyyn jo vuosia sitten. Maassa  lojuvaa lahopuuta piisaa.

Seuraavaksi katsotaan aurinkoinen paikka.

 

 

 

 

 

Tontilta löytyy matala, vajaan kahdenkymmenen neliömetrin kaivanne, josta on menneinä vuosina haettu hiekkaa. Pujot näyttävät viihtyvän.

Lopputalvella on hamstrattu ilmaisjakelulehtiä.

 

 

 

 

 

Harjun pohjalle levitetyn katemateriaalin päälle on ripoteltu hiekkaa. Varsinkin tuulisena päivänä kannattaa toimia näin. Ensin on toki lyöty pujot nurin.

 

 

 

 

 

Hiekka on sen verran arvokasta tavaraa, ettei sitä henno käyttää holtittomasti. Omenapuitten leikkuujäte ajaa saman asian, vaikka oksat puhkovatkin paperiin reikiä.

 

 

 

 

 

Kun omenapuitten kaikki oksat on käytetty, turvaudutaan kuusen havuihin.

 

 

 

 

 

… sekä hakkuupölkyn ympäristöstä löytyvään sälään.

 

 

 

 

 

Sahauspukin alta löytyvää puruakaan ei sovi unohtaa.

Kunhan alusta on kunnossa, haetaan metsästä lahoa puuta kehikoksi.

 

 

 

 

 

Kehikko täytetään ensisijaisesti risuilla.

”Risuilla” ymmärrettäköön myös kaikkia niitä selluloosapitoisia aineksia, joita ei ole vielä käsitelty. Näitä ovat syksyllä ja keväällä talteen rapsaistuja puitten lehtiä ja neulasia, käpyjä ja pikkurisuja, siis ylipäänsä ”metsänpohjaa”.

Kyse on siis hienojakoisesta tavarasta, joka sujahtaa kivasti isompien risujen muodostamiin ilmataskuihin. Surra ei kannata: keko tulee menemään ajan myötä länään täsmälleen niin paljon kuin sen kuuluukin.

Koossa on siis hiiltä, jonka lisäksi tarvitaan typpeä. Käytännössä (tässä tapauksessa) parisensataa litraa virtsaa. Suurpiirteinen kannattaa aina olla, varsinkin tapauksissa, jossa se ei maksa mitään. Muutama ämpäri tuhkaa voidaan heittää joukkoon hivenaineiden vuoksi.

 

 

 

 

 

Kunhan harjun puuaines on koossa, on maa-aineksen vuoro, jolla kuorrutetaan kakku.

 

 

 

 

 

Kuvan vasemmassa yläkulmassa odottaa pressu vuoroaan. Raskaan ”lainapressun” alla ei rikkaruohot menesty. Lämpökin nousee pressun alla kivasti kasvukaudella.

 

 

 

 

 

Harju voidaan syksyllä kuorruttaa lehdillä ja joko tyytyä toivomaan, että ne pysyvät paikallaan, tai kääntää ne multakerrokseen. Pressu kannattaa poistaa talveksi.

Tästä syksystä siirrytäänkin sitten kahden ja puolen vuoden päähän.

 

 

 

 

 

Erään maaliskuun loppu. Aurinko on sulattanut lumet keon etelän puolelta.

 

 

 

 

 

Pari viikkoa myöhemmin aurinko on sulattanut koko keon. Herää kysymys missä määrin itse keko on tätä edesauttanut. 

Harjun voidaan olettaa tässä vaiheessa asettuneen, jolla tarkoitetaan, että kasa on tässä vaiheessa yhtenäistä, tosin möykkyistä, hiljakseen lahoavaa massaa, jossa ei esiinny merkittävän kokoisia ilmataskuja.

Jonkintapainen ja -määräinen lämmöntuotto on aivan varmasti käynnissä.

Ensiksi mitataan lämpö kekoa ympäröivästä maasta. Käytössä on maalämpömittari, jonka anturin pituus on 40 senttiä.

 

 

 

 

 

Kaikkialla siellä, mihin mittarin anturi saadaan painettua maahan, näyttää mittari yhtä plusastetta.

Sitten tarkastetaan keon lämpötila.

 

 

 

 

 

Keon päältä saadaan kaikkialta tulokseksi neljä plusastetta.

Tässäkö koko rähjäyksen tulos? Kolmen celsiusasteen ero harjun eduksi? Kannattaa kuitenkin muistaa, että maapallon keskilämmön laskiessa kolme astetta, tuloksena on jääkausi. 

Normaalioloissakin kolme astetta voi osoittautua ratkaisevaksi varsinkin keväällä. 

Lopuksi on todettava, että jos harjun ”valmistuminen” kestää kolme vuotta, niin hyötyjen selvittäminen kestää pitempään. 

Harjun ”altalämmön” pyydystäminen ”lasin alle”, siis tietyssä mielessä käänteinen kasvihuoneilmiö on juttu, minkä mahdollisuuksia kannattaa selvittää.

 

Pistokkaat 9.30. Väärin juurrutettu

Seuraavassa katsotaan, montako sääntöä ehtii rikkoa viidessä minuutissa.

Keskellä talvea ei ole tapana pistää pistokkaita, sillä yleisesti ottaen ”puutunut” kasvimateriaali, joka kerätään ulkosalta huhtikuussa on ”valmiimpaa” juurtumaan kuin kesken syvintä talvilepoaan herätetty.

Selvää asiaa sotkee se, että keväällä pistettäväksi tarkoitettua materiaalia voidaan kerätä myöhään syksyllä ja säilyttää talven yli jääkaapin tapaisissa olosuhteissa. 

Seuraavissa tapauksissa on kuitenkin kyse ulkoa haetusta online-materiaalista, joka on pistetty saman tien.

 

1. Idänkanukka

Kanukoita, kuten muitakin kesävihantia pensaita pistetään niin alkukeväällä, alkukesällä kuin alkusyksylläkin. Viimeksimainitut ovat haastavia.

Seuraavassa toimitaan toisin. Kolme kanukanpätkää on pistetty helmikuun viimeisellä viikolla viherhuoneessa ruukkuun, jonka ylle on painettu limsapullon ylempi puolikas.

 

 

 

 

 

Kasvualustan lämpötilaa on monitoroitu maamittarilla.

Aurinko lämmittää viherhuoneen maaliskuussa päivisin yli kymmenasteiseksi, yöllä lähestytään nollaa. Tätä jatkuu viikosta toiseen. Pistokkaiden alkutaival on siis (täysin turhaa) viileässä juromista. 

Huhti-toukokuun vaihteessa joudutaan viherhuonetta viilentämään avaamalla tuuletusluukkuja. Pistokkaat ryhtyvät tällöin hommiin. 

 

 

 

 

 

Kesäkuun kolmannella viikolla kanukat ovat edistyneet vakuuttavasti. Muutaman kuukauden kuluttua ne voidaan istuttaa.

 

2. Kiinanlaikkuköynnös

Kaikki puuvartiset köynnökset juurtuvat innokkaasti, kunhan perusjärjestelyt ovat kunnossa.

 

 

 

 

 

 

 

Kolme pätkää kiinanlaikkuköynnöstä on pistetty helmikuun kolmannella viikolla. Ruukku limsapullonpohjineen on sijoitettu sisätiloihin ikkunalaudalle.

 

 

 

 

 

Huhtikuun viimeisellä viikolla kiinanlaikkuköynnökset ovat istutuskunnossa.

Mielenkiintoista näissä kahdessa tapauksessa on, että pistämällä ne hullun aikaisin, on saatu aikaiseksi taimia, jotka voisi ruukuttaa siinä vaiheessa kun normaalioloissa niiden pistämistä vasta harkittaisiin. Onko tästä varsinaista hyötyä, on eri asia.

Sekä kanukat (puuvartiset sellaiset) että kiinanlaikkuköynnökset ovat superjuurtuvia kasveja. Jos vastaavalla tavalla käsiteltäisiin vaikkapa pihasyreenin pistokkaita, niin ne vääjäämättä homehtuisivat.

 

3. (valko)lumimarja

Keskellä kesäähän ei kannata juuri pistellä. Lisäysmateriaalikin näyttää juhannuksen aikoihin sangen epäilyttävältä.

 

 

 

 

 

Lumimarjan pistokkaan pätkissä on sekä kypsyviä hedelmiä että kukkia. Näin siis heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Nämä turhat koristeet nypitään pois.

Isompia lehtiäkin saksitaan tässä vaiheessa pienemmiksi.

 

 

 

 

 

Kolme kuukautta myöhemmin, syyskuussa, on toinen pätkistä tuottanut pienen sivuverson toisen vain öllötellessä.

 

 

 

 

 

Molemmat pätkät ovat kuitenkin tuottaneet juuria. 

Seuraavaksi saapuu talvi ja ruukut on siirretty maakellariin. Pätkät ottavat maaliskuussa varaslähdön, jolloin ne on tuotu viherhuoneeseen.

 

 

 

 

 

Huhtikuun lopulla havaitaan, että runsain kasvu on ryöpsähtänyt esiin alkuperäisten pätkien tyviltä.

 

 

 

 

 

Neljä viikkoa myöhemmin ollaan jo pitkällä.

Missään vaiheessa ei ole lannoitettu. Kasvuvoima on siis löytynyt raakaturpeesta ja karkeasta hiekasta. 

 

4. Norfolkin araucaria (tuttavallisemmin huonekuusi)

Sekä pistokkaat että varteversot kannattaa kerätä puitten latvaosista tai ainakin kukkimattomista versoista. Mitä nuorempaa materiaali on, sitä varmemmin se juurtuu.

Seuraavassa toimitaan tietysti päinvastoin.

 

 

 

 

 

 

 

Kevät 2019. Tylympi pistäjä näkee tässä yhden erinomaisen latvapistokkaan.

 

 

 

 

 

Sama kevät. Hentomielisempi pistäjä on rapsinut puusta alimmat oksat.

 

 

 

 

 

Sama kevät. Kolme pätkää huonekuusta on pistetty viherhuoneessa.

 

 

 

 

 

Kevät vuonna 2020. Juuristotarkastuksen yhteydessä havaitaan yksi lupaava yksilö. Muut lähtevät kompostiin.

 

 

 

 

 

Kevät vuonna 2021. Ei tämä terveeltä näytä. Bonsai-harrastaja saattaisi tosin innostua. Tässähän on hyvä Kengai-aihio. 

Pistokkaan pistämisessä on kyse tarkoituksenmukaisesta ajoituksesta (huonekuusen tapauksessa oikeaoppisesta osasta kasvia). 

(Esi)merkillinen sähläily toisaalta vahvistaa sääntöjä, toisaalta osoittaa, että kokeiluille on ainakin tilaa, ellei tilausta.  

Kaiken kaikkiaan hieman seinästä repäisty artikkeli. Mahdollista lukijaa muistutetaan siitä, että esillä oleva saitti sisältää parisen tusinaa pistokkaita käsittelevää artikkelia. Niistä käy ilmi asialliset perussäännöt.

Artikkeleihin pääsee käsiksi kolmella tapaa navigoiden. 

 

Bonsai 6.30 Hieman juuristoasiaa

Katkaistu oksa korjaa tilanteen haaroittumalla. Koska ja kuinka, ovat kysymyksiä, joista bonsaiharrastajan on syytä tietää kaikki.

Tässä yhteydessä todetaan yksinkertaisesti, että juuretkin haaroittuvat.

Siis:

 

 

 

 

 

Metsävaahtera vuonna 0. Leikkauskohdat ovat kiitettävästi esillä.

 

 

 

 

 

Samainen metsävaahtera vuonna 2. Kuten oksienkin kohdalla kävisi, uusi kasvu on keskittynyt leikkauskohtien tietämille.

Näin siis metsävaahtera, joka on kuuluisa rasittavasta tavastaan satsata pariin kolmeen vahvaan, jyrkästi alaspäin suuntautuvaan juureen. Leikkaajaa rassaa se, että leikkausarvet muodostuvat verrattain laajoiksi. On siis syytä olla tarpeeksi ajoissa liikkeellä.

Tylyimmät juuristoon kohdistuvat leikkaukset ajoitetaan vaiheeseen, jossa puut vielä uhkuvat nuoruuden intoa. Tavoite on aina tähdenmuotoinen ja levymäinen juuristo, joka mahtuu matalaan ruukkuun. 

Avomaalla tai ruukussa pulskistuva puu, jonka juuristoa leikataan joka kevät, kehittyy hyvin hitaasti. Juuristoleikkauksia ei siis pidä tehdä joka vuosi.

Kuten oksienkin kohdalla ”leikkauksilla” tarkoitetaan sekä kokonaisten juurten poistoa että  niiden lyhentämistä.

 

 

 

 

 

Vuorijalavan juuristo on leikattu tylysti kaksi vuotta sitten.

 

 

 

 

 

Metsälehmuksen juuristo on leikattu kolme vuotta sitten. Leikkauskohdat ovat  selvästi esillä.

 

 

 

 

 

Tervalepän juuristo on leikattu neljä vuotta sitten.

Kaikkien puitten juuristot eivät vaadi hirmuisia leikkauksia, koska eivät edes nuorina satsaa vahvoihin, yksittäisiin juuriin.

Kotikataja satsaa lankamaisiin juuriin.

 

 

 

 

 

 

 

Kotipihjajankin juuret ovat melko helppoja hallita.

 

 

 

 

 

 

 

Valkopyökin juuret kannattaa kyllä tässä vaiheessa leikata.

 

 

 

 

 

Omenapuun ylin juuri on poistettu. Juuristoja voidaan siis ”litistää” myös maan päältä.

 Lopuksi katsotaan karsea päärynätapaus. Kyseessä on tarhapäärynäpuun siemenestä kasvatettu, alunperin perusrungoksi tarkoitettu taimi, joka on unohtunut avomaalle kasvamaan liian isoksi. Jossain vaiheessa se on madallettu pariinkymmeneen senttiin.

 

 

 

 

 

 

 

Päärynä on tässä vaiheessa kasvanut ruukussa kolme vuotta. Huomio kiinnittyy ruukkuun ilmestyneeseen kolmeen terhakkaaseen juurivesaan.

Ruukutuksen yhteydessä on tehty kauheita. Miltä asiat näyttävät pinnan alla kolmen ruukkuvuoden jälkeen?

 

 

 

 

 

Esillä hyvin paksun juuren poikkisahauspinta, jossa sahanjälki on vielä selvästi esillä. Mielenkiintoisinta asiassa on tietysti se, miten innokkaasti päärynä on kasvattanut ylisuurta haavaa umpeen.

Sahaa käytetään harvoin. Perinteinen hohtimia muistuttava bonsaiden juuristojen käsittelytyökalu on etevä peli.

 

 

 

 

 

Siis tämä.   

Tavallisesta teräksestä valmistettuja hohdinmallisia leikkureita joudutaan teroittamaan usein, ruostumattomasta teräksestä valmistettuja harvemmin. Leikkiin ryhtyvät huomaavat, että ensiksi mainittuja on helppo teroittaa, jälkimmäisiä, rosterikaluja, ei niinkään.

Jos leikattavaa on paljon, käännytään ohileikkaavien oksasaksien puoleen.

 

 

 

 

 

Peruspaketti: sekatöörit, lukkoöljyä, timanttiviila. Sekatöörit ovat viime vuosituhannelta. Vanhanaikainen vieteri on vaihdettu jo kahdesti. Kahvan teippi muistuttaa siitä, että näitä leikkureita käytetään vain juuristojen leikkaamiseen.

Huomio kannattaa kiinnittää olennaiseen: kuvan leikkureiden terä kiiltää. Tämän saavuttamiseen riittää se, että terää sipaisee kolme kertaa timantilla.

 

 

 

 

 

Sekatöörit eivät pelkää multaa.

Teutaroidut juuret eivät oikeastaan toimi. Puiden haihduntaa kannattaa siis juurten käsittelyn jälkeen vähentää, vaikka lehtipuut eivät lehdessä tällöin olisikaan.

 

 

 

 

 

 

 

Eräänlainen perusviritys: kahden taimilaatikon varaaan nostettu harso, joka on kiinnitetty rimoilla ja liimapuristimilla.