Erään viherhuoneen täyttäessä taannoin yhdeksäntoista vuotta, asian kunniaksi julkaistiin vuonna 2014 artikkeli, joka löytyy täältä. Artikkelissa todetaan, että vajaa kaksikymmentä vuotta vanha rakennelma on teknisesti ottaen asiallisessa kunnossa. Kyseiseen artikkeliin tutustumista voi suositella, sillä se sisältää teknisiä tietoja, joita ei löydy nyt käsillä olevasta artikkelista.

”Nyt” on vuosi 2023. Viherhuoneella on siis ikää tässä vaiheessa vajaa kolmekymmentä  vuotta. Paikallaan on tarkastaa, vaatiko tämän ikäinen kennolevyillä vuorattu puurunkoinen viherhuone varsinaisia korjaustoimenpiteitä.

Aloittaa kannattaa suursiivouksella. Painepesuria ei ole käytetty, vaan on tyydytty kastelemaan kaikki paikat puutarhaletkulla, jonka jälkeen pinnat on harjattu pehmeällä harjalla, joka välillä käy ämpärissä, jossa mäntysuopaliuosta. Lopuksi pinnat on huuhdeltu huolellisesti. 

Viherhuone kuuluu suunnitella siten, että perinpohjaisen ruiskuttelun jälkeen viherhuone kuivuu kuluvan päivän aikana. Pesu kannattaa siis suorittaa kesällä. 

 

 

 

 

 

Suursiivous pitää sisällään myös kennolevyjen sekä sisä- että ulkopuolisen pesun.

 

 

 

 

 

Viherhuoneen ulkoseiniä kiertävillä, kantilleen muuratuista tiiliskivistä tehdyillä ”penkeillä” on laudoista valmistetut säleikkökannet, jotka ovat ikävästi mustuneet. Tämä johtuu siitä, että niiden yllä on pidetty pressuja. Lautojen alapintojen mustuminen ei siis ole varsinaisesti viherhuoneen syytä.

Suursiivouksessa käydään kaikki nurkat läpi.

 

 

 

 

 

 

 

Perimmäisestä nurkasta tavataan jopa ampiaispesä.

 

 

 

 

 

Katto- ja runkopalkkien yhtymäkohdassa tavataan pieni sammalkasvusto. Herää kysymys, miten sammaleen kasvualustaksi soveltuvaa materiaalia on päätynyt yli kahden metrin korkeudelle. Asiassa epäillään mustia mauriaisia.

Levyt on kiinnitetty puurakenteisiin ruuveilla. Liimaa tai tiivistemassoja ei ole käytetty. Odotettavissa on jonkinasteisia lämpövuotoja.

 

 

 

 

 

Kas kas. Levyn riitteisillä sisäpinnoilla näkyy alueita, jotka ovat sulia. 

 

 

 

 

 

 

 

Näin käy, kun kosteutta tiivistyy levyjen sisäpinnoille, joilta se valuu levyjen ja alajuoksujen ulkosyrjien välistä ulos.

Lämpövuodot eivät välttämättä rajoitu levyjen alareunojen alueille, sillä tuulien ravistellessa viherhuonetta yksittäinen, rauhattomuuteen taipuvainen ruuvi huomaa, että ainoa suunta, mihin se voi teoriassa (ja käytännössä) liikkua, on ”ulospäin”. Jos nämä liikkuneet ruuvit sijaitsevat viherhuoneen nurkkarakenteissa, syntyy helposti lämpövuotoja.

 

 

 

 

 

Kuvassa ruuvi, joka vajaan kolmenkymmenen vuoden aikana on kiertynyt ulos useamman millin verran.

 

 

 

 

 

Viherhuoneen ulkopuolella kasvava viiniköynnös on löytänyt raon, josta työntyä viherhuoneen sisätiloihin. Yrittänyttä ei ole laitettu.

Ruuvit kannattaa siis tarkastaa kymmenen vuoden välein. Muutakin pientä laittoa esiintyy.

 

 

 

 

 

Lattian kuppikaivon humusta sieppaava verkko joudutaan vaihtamaan kymmenen vuoden välein.

 

 

 

 

 

Ruuvien kierreosat ruostuvat nähtävästi myös puun suojassa. Aika ajoin joudutaan vaihtamaan esim. hakasten kiinitysruuveja pitempikierteisiin.

 

 

 

 

 

 

 

Talon ulkovuorauksen ja viherhuoneen välisen sauman peittävä lauta oli joskus puhtoisen valkea. Herää kysymys kannattiko näitä lautoja ylipäänsä maalata. 

 

 

 

 

 

Viherhuoneen katto on kuudentoista millin ”tuplatavaraa”. Aikojen alussa levyn reunaa on koristanut siihen kiinnitetty u-muotoinen muovilista. Tämä lista on lopullisesti kaput.

 

 

 

 

 

Räystäskouru on valitettavasti kolmiosainen. Liitoskohtia on siis kaksi. Kymmenen vuoden välein joudutaan näitä lumikuorman runtelemia liitoskohtia säätämään.

 

 

 

 

 

Kaikkia viherhuoneen rakenteita ei tarvitse huoltaa. 

Mustat mauriaiset on käsitelty, mutta entäs kekomuurahaiset? Kiinnostaako viherhuone heitä? Kyllä vainen.

 

 

 

 

 

 

 

Talvella lämpövuoto, keväällä kekomuurahaiset. On kyseenalaista pystytäänkö levyn ja alajuoksun välistä saumaa tiivistämään niin täydellisesti, ettei kekomuurahaisten tiedustelijat milloinkaan löytäisi sisäänpääsytietä.

 

 

 

 

 

Tätähän voi tietysti kokeilla: viherhuoneen ulko-oven kynnys on sivelty kuivumattomalla hyönteisliimalla. Kekomuurahainen ei hevillä ylitä tällaista estettä.

Jos vahinko on jo käynyt, tarkoittaen että joka paikassa kiipeilee muurahaisia, toimitaan suorasukaisemmin. Tarkoitus on tappaa kekomuurahaisten emo nälkään.

Sun Tzu neuvoo välttämään sähläilyä. Pätevä sotaherra valitsee tarkoin paikan, missä ryhtyy hommiin. Muurahais-viherhuonetapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että sijoitetaan levynkappale kohtaan, jossa pääosa muurahaisista liikkuu. Tämän lisäksi tarvitaan 12-unssin vasara.

Amurutiineihin lisätään kymmenen minuutin käynti viherhuoneessa. Yksi ainoa vasaran napautus levylle saa kaikki varsinaiset soturit hyökkäämään paikalle. Nämä napautetaan sitä mukaa hengiltä. Muutamien päivien kuluttua havaitaan, että paikalle saapuvat muurahaiset ovat kooltaan vaatimattomia. Reservit on siis heitetty kehiin. Seuraavassa vaiheessa emo kuolee nälkään.

 

 

 

 

 

Sotatanner. Tässä, alkuvaiheessa, on vielä kyse varsinaisista sotureista.

Muurahaisten vihollista kohti suihkuttama muurahaishappo tuntuu silmissä.

Samaan lopputulokseen voidaan päätyä myös myrkkysyöteillä, jotka tähtäävät emon myrkyttämiseen. Sun Tzu hyväksyisi melko varmaan tämänkin, vähemmän sporttisen vaihtoehdon.

Rauhanomaisempiakin vieraita esiintyy.

 

 

 

 

 

Kuten häiveperhonen.

Lopuksi luodaan yleissilmäys.

 

 

 

 

 

Ei tämä uudelta näytä. Kivijalkaa on jossain vaiheessa pintakäsitelty.

Edellisessä viherhuonetta käsitelleessä artikkelissa (vuodelta 2014) todettiin, että kovina pakkasjaksoina joudutaan käyttämään sähköä. Nykyään näin ei toimita, sillä viherhuoneen lämpötila ei koskaan laske alle kymmenen miinusasteen. Sähkölämmitin ruostuu edelleen katossa hätätapauksia varten, mutta ei ole nähnyt toimintaa viiteen vuoteen.

 

 

 

 

 

Vuorijalava- ja lehmusmetsiköt ovat viettäneet talvensa viherhuoneessa viimeiset viisitoista vuotta. Molemmat kestävät  kovia kylmänpiikkejä, kunhan nämä eivät kestä viikosta toiseen.

Katselmuksessa löytyi yksi epäilyttävä kohta: viherhuoneen ulko-oven kynnys ei kuivu kunnolla kuin kasvukaudella ja hapertuu näin ollen kaikessa rauhassa.  Asiaan palataan viiden vuoden kuluttua.

 

Alkuun kannatta todeta tosiasia: Suomen ainoan sekä luonnonvaraisen että alkuperäisen vaahteralajin, metsävaahteran (Acer platanoides) sokerin tuotanto ei vedä vertoja varsinaisten ”sokerivaahteroiden” vastaavaan. 

Kahteen desilitraan siirappia tarvitaan kaksi ämpärillistä metsävaahteran mahlaa.

 

 

 

 

 

 

 

Kahden desin aikaansaaminen on maksanut n. 50 litraa polttopuita. Siirappi on säilynyt sellaisenaan keväästä syksyyn. Maku on yllättävänkin asiallinen vaikka sisältää runsaasti maanesteeen mukana tulleita turhia ainesosia. 

Näin siis pilkkeittensä kanssa touhuava kotipuutarhuri. Koivumahlojen teollisissa käsittelyprosesseissa hyödynnetään Suomessa käänteistä osmoosia. 

Metsävaahteran mahla on huomattavasti makeampaa kuin koivunmahla. Suomen mahlakoivut, raudus- sekä hieskoivut tuottavat toisaalta huomattavasti enemmän mahlaa kuin metsävaahterat.

 

 

 

 

 

Nesteiden sokeripitoisuutta, tai ”tiheyttä” mitataan esim. Oechsle-mittarilla. Käy ilmi, että koivujen mahla sisältää n. kymmenen grammaa sokeria/litra. Metsävaahteran mahlan vastaava sokerimäärä on n. kolmekymmentä grammaa sokeria/litra. Kuvassa vaahteranmahlan mittailua.

Mahlan keruu on suoraviivaista. Letkujen ja poranterien sopii olla samaa kaliiperia. 

 

 

 

 

 

Korkkeihin kannattaa aluksi porata pienempi aloitusreikä, muutoin poranterä luistelee kovalla muovilla. Sormiaan kannattaa aina varoa.

 

 

 

 

 

On luontevaa, että puun sisään päätyvän letkun tai kuparipätkän pää on leikattu vinoon. Puuhun työnnetään ikäänkuin lusikka.

 

 

 

 

 

 

 

Maaliskuun kolmannella viikolla kohtuullinen mahlantuotto on käynnissä. Käytössä on puuhun tyrkätyt kupariputken pätkät.   

 

 

 

 

 

 

 

Sama meno, mutta käytössä pelkät letkut.

 

 

 

 

 

Lumien sulaessa on jouduttu virittelemään puupalikoita pullojen alle.

Varsinaisia tuotantohäiriöitä aiheuttavat vain keväisten lämpötilojen äkkiväärät heilahtelut. Lyhyet, vuorokauden tai kahden mittaiset katkokset ovat tavallisia. 

Viittä miinusastetta kylmemmät yöt jäädyttävät mahlan jääksi. Tämäkään ei ole kivaa, mutta normaalia alkuvaiheessa. Mahla säilyy jääkaapissa pari vuorokautta.

Aurinkoiset, hieman tuuliset päivät kiihdyttävät puitten haihduntaa. Tällä on yhteytensä mahlan nousuun.

 

Viime keväänä Kirkkonummella

Vuoden 2022 keräyskausi aloitettiin poraamalla koereikä maaliskuun toisella viikolla. Kesti viikon ennen kuin pulloon ilmaantui mahlaa. Tuotto jäi n. puoleen litraan/vuorokausi. Tämä on täysin normaalia alkuvaiheessa. Vauhtiin päässyt reikä saattaa yltää puolentoista litran tuottoon/vuorokausi.

Seuraavassa vaiheessa, maaliskuun viimeisinä päivinä Suomeen saapui takatalvi, joka kesti melkeinpä kaksi viikkoa. Keräysastiat, siis litran pullot haettiin pois, sillä vaikka mahlantuotto ei täysin tyssännytkään, niin kyllästyttiin siihen, että aamuisin pullojen pohjalla kolisee jäätynyt tilkka mahlaa.  

Huhtikuun toisella viikolla päästiin jatkamaan keruuta, jota kesti parisen viikkoa. Kuusi reikää tuotti tällä kaudella yhteensä n. viisi ämpäriä.

 

 

 

 

 

Pikkupakastin saatiin siis melkein täyteen.

 

 

 

 

 

Hellämieliset maistiaiset järjestyvät siten että katkaistun oksan kärki työnnetään pulloon, joka kiinnitetään itse oksaan. 

Poratuille rei’ille ei tehdä yhtään mitään. Reikiin lyödyt (hiljakseen lahoavat) puutulpat estävät tehokkaasti puun kaarnan alla tapahtuvia korjaustoimenpiteitä.

 

Muutamien vuosien välein mediat raportoivat jossain päin Suomea havaitusta epäilyttävän kookkaasta nilviäisestä. Löydetty nilviäinen osoittautuu aina viinimäkikotiloksi (Helix pomatia).

Olioita tuotiin katoliseen Suomeen munkkien paaston aikaiseksi särpimeksi sellaiset viitisensataa vuotta sitten. Nilviäiset eivät ymmärtäneet reformaation päälle ja jäivät roikkumaan mestoille. 

Asiaa on vaikea tapauskohtaisesti todentaa, mutta muuhun ei juuri voida päätyä kuin siihen, että Suomessa esiintyvät viinimäkikotilot ovat pääosin näiden jälkeläisiä. Tsemppiä tämä on kyllä heiltä vaatinut. 

Sitä toista vaihtoehtoa, että vastaan tulevat viinimäkikotilot (tai niiden jälkeläiset) olisi kipattu luontoon kotiloharrastukseensa kyllästyneiden toimesta, ei voida sivuuttaa. 

Viinimäkikotilo on kirjaimellisestikin harvinaista herkkua. 

On siis yllättävää törmätä tähän kotiloon kotinurkillaan, tässä tapauksessa Kirkkonummen halki kulkevan Kuninkaantien liepeiltä. Löytöpaikan välittömässä läheisyydessä ei näy keskiaikaisten luostareitten raunioita, mutta viereinen parkkipaikka tuntuisi kyllä vihjaavaan tiettyyn suuntaan mitä kotilon provenienssiin tulee. 

Kotilo havaitaan keskellä kesää auringon paahteessa väsähtäneeltä sammaleelta. Kotilo on ollut ylittämässä tätä mätästä, mutta on joutunut keskeyttämään uskaliaan hankkeensa paahteen käytyä liian rasittavaksi. Näin käydessä kotilot jäävät niille sijoilleen ja erittävät suuaukkonsa (tai ”jalkapohjansa”) suojaksi kosteuden haihtumista estävän kalvon. Matka jatkuu illemmalla, kun ilmankosteus pääsee nousuun.    

Kotilo on kietaistu muovipussin riekaleeseen, jotta toipuminen edistyisi. Seuraavassa matkataan kotiin. 

Kotiloa tullaan tästedes kutsumaan Jalmariksi. 

 

 

 

 

 

Jalmari on selvästikin kiintynyt leipäpussin muovikääreeseen, jolta sitä ei sovi repiä irti. Kotilo tietää paremmin kuin kukaan muu, milloinka kannattaa irtautua kääreestä.

 

 

 

 

 

Työpöydälle on tuotu materiaali, josta rakentaa Jalmarille sopiva kesäasumus.  

Pakettimehiläisten kuljetuslaatikko tarjoaa seinät ja lattian, sisustukseen tarvitaan pari kiveä, laudanpätkä, kourallinen soraa ja heinätuppaita juurineen. 

 

 

 

 

 

Asumus on nostettu irtisahatulle saavinpohjalle, johon kaadettu vesi pitää ruohotuppaat kasvussa.

Kahden kiven päälle nostettu laudanpätkä tarjoaa täyden varjon, jonne paeta auringonpaahdetta.

 

 

 

 

 

Muovikääreestään Jalmari luopuu vasta sitten, kun on saavuttanut nestetasapainonsa.

Jalmarille tarjotaan lehtipuitten lehtiä, luonnonkasvien versoja ja jopa kaupan salaattia. Mikään muu ei kelpaa kuin voikukan lehdet, joihin Jalmari syö vuorokauden aikana kymmenkunta reikää.

Kotilonsa rakennusmateriaaliksi Jalmari tarvitsee kalkkia. Paikallaan on siis jauhaa tarjolle munankuoria.

 

 

 

 

 

Lusikalla murskaksi hierottua kananmunan kuorta.

 

 

 

 

 

Jalmari kiihdyttää. Esillä kaikki neljä tuntosarvea.

Loppukesällä päädytään siihen, että Jalmari on kesäetana.

 

 

 

 

 

Jalmari, melkein kalmari, on tuotu takaisin tutun parkkiksen liepeille.

Voidaan toivoa, että Jalmari löytää kavereita, joille kertoa ihmeellisestä seikkailustaan. Paikasta, jossa kalkki virtasi vapaana ja johon joka aamu ilmestyi kaksi tuoretta voikukanlehteä. Paikasta, jossa kaikki kehuivat sitä.

Viinimäkikotilo kuuluu vieraslajeihin. Karkeasti ottaen nämä voidaan jakaa kahteen ryhmään: toisaalta todella rasittaviin elintilaa alkuperäisiltä eliöiltä vieviin (vrt. espanjansiruetana), ja toisaalta hupsuihin satunnaisesiintyjiin. Viinimäkikotilo kuuluu viimeksimainittuun ryhmään.