Ensin katsotaan kaukaa:

 

 

 

 

 

 

 

Vaivihkainen polku kulkee erään kuusen vieritse. Ollaan Kirkkonummella, suppilovahvero-torvisienimaastossa. 

Katsotaan lähempää:

 

 

 

 

 

 

 

Ei tämä täysin normaalia ole.

Katsotaan varmuuden vuoksi toiselta suunnalta:

 

 

 

 

 

 

 

Ahaa. Asia selvä. Silmukan alempi haaroittumiskohta näyttää hyvinkin ”luonnolliselta”, ylempi ei.

Katsotaan ylempää haaroittumiskohtaa tarkemmin.

 

 

 

 

 

Aivan. Sammal ”pelkää” nopeasti kasvavia osia, joihin se ei ehdi takertua. Esillä on varrennos.

Kyseessä ei kuitenkaan liene niin sanottu sillastus, sillä tässä nimenomaisessa kuusitapauksessa on mitä ilmeisimmin vartettu ”oman oksan” latva.

Sillastuksiin taas käytetään erillistä varteversoa. Asiaan voi tutustua täällä. 

 

 

 

 

 

Sitten luodaan katse latvoihin. Keskimmäinen runko kuuluu tässä tarkastetulle puulle.

Lopuksi palataan ensimmäiseen kuvaan, jonka oikeassa laidassa havaitaan oudon lenko kuusenrunko. Tuntematon tekijä on selvästikin iskenyt kahdesti, ja onnistunut yhdesti. 

Toimintaa luonnonsuojelualueilla säätelee useampikin laki, mutta tämä kolttonen on kepposteltu viime vuosituhannella. Tapaus on vanhentunut.

Sillastaminen ei ole teknisesti sen vaativampaa kuin varttaminenkaan. Varsinkin latvusvarttamiseen tutustuneilla on asiassa peräti etulyöntiasema, sillä he ovat pakostakin oppineet ajoituksen tärkeyden. Tämän lisäksi he ovat myös harjaantuneet liittämään toisiinsa paksuudeltaan hyvinkin erilaisia versojen osia.   

Sen arvioiminen, missä tapauksissa sillastamiseen kannattaa ryhtyä, on tietysti ensimmäinen askel. Perussääntö on yksinkertainen. Jos jänis taikka myyrä on kalunnut puun perusteellisesti, siis yltympäriinsä, latvusvarttaminen on ainoa keino pelastaa puu. On syytä muistaa toki se, että nuoren puun katkaiseminen keväällä vartekohtansa yläpuolelta johtaa siihen, että katkaisukohdan liepeiltä puhkeaa yksi tai useampi silmu, joista aikaa myöten saadaan muodostettua puulle uusi latva. Tämä lienee suurin syy siihen, miksi sillastukseen ei kovin hanakasti ryhdytä. 

Nuoren omenapuun rungon katkaisusta enemmän täällä.

On myös niin, että harjaantunut, joka kevät varttava puutarhuri yksinkertaisesti vaihtaa ongelmallisen puun tilalle varttamansa puun. Nuorten puitten kanssa vekslaaminen ei ole erityisen työlästä.

Myyrä syö matalalta, maanpinnan korkeudelta, jänis korkeammalta. Myyrä jyrsii pienillä hampaillaan siististi, jänis kaluaa ronskimmin pitkin runkoa.

 

 

 

 

 

Myyrän syöntijälkiä nuoren omenapuun tyvellä. Sillastus ei tässä tapauksessa ole edes mahdollinen.
Lue loppuun →

Kaktusten heimot muodostavat verrattain nuoren kasviryhmän. Eri lajien ei katsota erilaistuneen siinä määrin, etteikö mikä hyvänsä kaktus pystyisi kasvamaan kiinni mihinkä hyvänsä toiseen kaktukseen.

Ammattipuolella vartetaan kaktuksia hyvin paljon ja hyvistä syistä. Saavutettavissa olevia hyötyjä on useita, mutta varttamisen päämäärä on aina sama: voimakkaasti kasvavalle perusrungolle vartetun jalo-osan huomattavasti nopeutettu kehitys.

Kaktusten siementen myyjät varttavat kaktuksia, sillä vartettu jalo-osa kukkii, siis tuottaa siemeniä myyntiin aikaisemmin ja enemmän kuin omilla juurillaan kasvava kaktus.

Nopeutetusta kasvusta seuraa myös, että pistokkaiksi soveltuvia poikasia saadaan aikaisemmin multiin.

Pienikokoisiksi jääviä, hyvin hitaasti kasvavia lajikkeita vartetaan, jotta jalo-osat kasvaisivat sen kokoisiksi, että kelpaisivat koonsa puolesta pistokkaiksi. Tällaiset jalo-osat käyvät siis vain kääntymässä perusrungoilla.

Itse varttaminen ei ole erityisen vaativaa. Leikkuuvälineitten kuuluu olla vähintään kuumalla vedellä pestyjä ja syytä on selvittää etukäteen mihin konkreettisesti ottaen ollaan ryhtymässä. On siis oltava selvillä työvaiheista ja mielellään näitten järjestyksestäkin.

Vartettaviksi tarkoitettujen kaktusyhdistelmien osapuolten on oltava reippaassa kasvussa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vartetaan vain keväällä ja alkukesällä.

Osapuolten nestejännityksen on myös oltava kunnossa.

Leikkuupinnoissa selvästi esillä olevat johtojänteet pyritään asettamaan päällekkäin.

Varttaminen suoritetaan aina tarpeeksi korkealta, jotta vältyttäisiin mullan kanssa suttaamiselta.

Vartteita suojataan suoralta auringonpaisteelta ja tuulilta parisen kuukautta, vaikka yhteenkasvu alkaakin heti ja kestää parisen viikkoa, jos sitäkään.

Seuraavassa esiintyvien perusrunkojen lisäksi maailmalla on myös yleisessä käytössä Rebutia-, Myrtillocactus- sekä Pereskiopsis-sukujen edustajia. Viimeksi mainittu suku on kuuluisa kerrassaan hurjasta kasvuvauhdistaan.

Se, että jalo-osa ei kasva omilla hitailla juurillaan, aiheuttaa toisinaan poikkeavaa kasvua mitä sen muotoon tulee. Nopeudellakin saattaa olla hintansa.

 

Ensimmäinen tapaus

Mansikkapallerokaktuksen (Gymnocalycium mihanovichii) kohdalla varttaminen on jota kuinkin elinehto, sillä kaktusraasulla ei ole viherhiukkasia edes nimeksi. Mansikkapallerokaktus on japanilainen taimitarhaluomus, ”nursery produced cultivar”, kuten Texasissa sanotaan, luonnossa ei tällaista peliä pitkään katsottaisi.

Metsäkaktus (Hylocereus undatus) tuottaa paljon versoja, jotka irrotettuina juurtuvat samantien. Se onkin hyvin yleisesti käytetty perusrunko.

 

 

 

Lue loppuun →