Pistokkaat 10.30. Viiniköynnöspistokkaitten talvisäilytys

Keväällä pistettäviksi aiotut viiniköynnöksen pätkät voidaan kerätä talteen loppusyksyllä/alkutalvella ja säilöä maakellarissa kevääseen. Näin kannattaa toimia jos kyse on avomaalla kasvavista köynnöksistä, joita pitkään kestävät paukkupakkaset vaurioittavat. 

 

 

 

 

 

Lokakuun viimeisellä viikolla on avomaa-materiaali tuotu työpöydälle.

 

 

 

 

 

Silmut sijaitsevat lehtiarpien yläpuolella. Tämä on hyvä muistaa.

 

 

 

 

 

Pistokaspätkien päitä on dipattu sulaan mehiläisvahaan. Välttämätöntä tämä ei ole, mutta toimenpide synnyttää kivasti vaikutelman siitä, että tiedetään mitä ollaan tekemässä.

Pistokkaat säilötään talveksi kahdella tapaa.

 

 

 

 

 

Tapa 1. Pätkät laitetaan maakosteaan turve-hiekkaseokseen. Pistokkaitten molemmat päät on vahattu.

 

 

 

 

 

 

 

Tapa 2. Pätkät on pistetty pyöreään ruukkuun. Näiden pätkien alapäitä ei ole vahattu.

Näin siis yhden päivän aikana lokakuun lopulla. Sekä laatikko että pyöreä ruukku viedään seuraavaksi maakellariin.

 

Seuraava kevät

Vajaan viiden kuukauden kuluttua haetaan tavara maakellarista päivänvaloon. Laatikossa talvehtineet pätkät (joilta tässä vaiheessa saksitaan vahatut alapäät pois) on pistetty neliskulmaiseen ruukkuun, syksyllä pyöreään ruukkuun pistetyt pätkät jatkavat rauhassa eloaan.

 

 

 

 

 

Maaliskuun toisella viikolla molemmat ruukut on nostettu keittiönpöydälle. Ruukkujen ylle on viritetty muovia.

 

 

 

 

 

Kaksi viikkoa myöhemmin alkaa tapahtua.

 

 

 

 

 

Huhtikuun kolmannella viikolla tarkastetaan juuret. Vasemmalla on pyöreästä ruukustaan nostetut instant-pistetyt pätkät, oikealla turpeessa talvehtineet pätkät, jotka on nostettu neliskulmaisesta ruukustaan.        

 

 

 

 

 

Ruukutusvaiheessa ei enää piitata siitä missä pistokkaat ovat talvensa viettäneet. Esillä kolme pätkää, joilla keskikokoiset juuret.

Hävikin määrä, eli niiden pätkien osuus, jotka eivät suostuneet tekemään juuria oli tällä kertaa siedettävät 20%. Molempien menetelmien voidaan sanoa toimineen yhtä hyvin.

Tyylipisteet kerää tietysti menettely, jossa pistokkaat pistettiin pyöreään ruukkuun lokakuun lopulla.

 

Metsävaahteran mahla

Alkuun kannatta todeta tosiasia: Suomen ainoan sekä luonnonvaraisen että alkuperäisen vaahteralajin, metsävaahteran (Acer platanoides) sokerin tuotanto ei vedä vertoja varsinaisten ”sokerivaahteroiden” vastaavaan. 

Kahteen desilitraan siirappia tarvitaan kaksi ämpärillistä metsävaahteran mahlaa.

 

 

 

 

 

 

 

Kahden desin aikaansaaminen on maksanut n. 50 litraa polttopuita. Siirappi on säilynyt sellaisenaan keväästä syksyyn. Maku on yllättävänkin asiallinen vaikka sisältää runsaasti maanesteeen mukana tulleita turhia ainesosia. 

Näin siis pilkkeittensä kanssa touhuava kotipuutarhuri. Koivumahlojen teollisissa käsittelyprosesseissa hyödynnetään Suomessa käänteistä osmoosia. 

Metsävaahteran mahla on huomattavasti makeampaa kuin koivunmahla. Suomen mahlakoivut, raudus- sekä hieskoivut tuottavat toisaalta huomattavasti enemmän mahlaa kuin metsävaahterat.

 

 

 

 

 

Nesteiden sokeripitoisuutta, tai ”tiheyttä” mitataan esim. Oechsle-mittarilla. Käy ilmi, että koivujen mahla sisältää n. kymmenen grammaa sokeria/litra. Metsävaahteran mahlan vastaava sokerimäärä on n. kolmekymmentä grammaa sokeria/litra. Kuvassa vaahteranmahlan mittailua.

Mahlan keruu on suoraviivaista. Letkujen ja poranterien sopii olla samaa kaliiperia. 

 

 

 

 

 

Korkkeihin kannattaa aluksi porata pienempi aloitusreikä, muutoin poranterä luistelee kovalla muovilla. Sormiaan kannattaa aina varoa.

 

 

 

 

 

On luontevaa, että puun sisään päätyvän letkun tai kuparipätkän pää on leikattu vinoon. Puuhun työnnetään ikäänkuin lusikka.

 

 

 

 

 

 

 

Maaliskuun kolmannella viikolla kohtuullinen mahlantuotto on käynnissä. Käytössä on puuhun tyrkätyt kupariputken pätkät.   

 

 

 

 

 

 

 

Sama meno, mutta käytössä pelkät letkut.

 

 

 

 

 

Lumien sulaessa on jouduttu virittelemään puupalikoita pullojen alle.

Varsinaisia tuotantohäiriöitä aiheuttavat vain keväisten lämpötilojen äkkiväärät heilahtelut. Lyhyet, vuorokauden tai kahden mittaiset katkokset ovat tavallisia. 

Viittä miinusastetta kylmemmät yöt jäädyttävät mahlan jääksi. Tämäkään ei ole kivaa, mutta normaalia alkuvaiheessa. Mahla säilyy jääkaapissa pari vuorokautta.

Aurinkoiset, hieman tuuliset päivät kiihdyttävät puitten haihduntaa. Tällä on yhteytensä mahlan nousuun.

 

Viime keväänä Kirkkonummella

Vuoden 2022 keräyskausi aloitettiin poraamalla koereikä maaliskuun toisella viikolla. Kesti viikon ennen kuin pulloon ilmaantui mahlaa. Tuotto jäi n. puoleen litraan/vuorokausi. Tämä on täysin normaalia alkuvaiheessa. Vauhtiin päässyt reikä saattaa yltää puolentoista litran tuottoon/vuorokausi.

Seuraavassa vaiheessa, maaliskuun viimeisinä päivinä Suomeen saapui takatalvi, joka kesti melkeinpä kaksi viikkoa. Keräysastiat, siis litran pullot haettiin pois, sillä vaikka mahlantuotto ei täysin tyssännytkään, niin kyllästyttiin siihen, että aamuisin pullojen pohjalla kolisee jäätynyt tilkka mahlaa.  

Huhtikuun toisella viikolla päästiin jatkamaan keruuta, jota kesti parisen viikkoa. Kuusi reikää tuotti tällä kaudella yhteensä n. viisi ämpäriä.

 

 

 

 

 

Pikkupakastin saatiin siis melkein täyteen.

 

 

 

 

 

Hellämieliset maistiaiset järjestyvät siten että katkaistun oksan kärki työnnetään pulloon, joka kiinnitetään itse oksaan. 

Poratuille rei’ille ei tehdä yhtään mitään. Reikiin lyödyt (hiljakseen lahoavat) puutulpat estävät tehokkaasti puun kaarnan alla tapahtuvia korjaustoimenpiteitä.

 

Harjuviljelystä

Jos puutarhan kohopenkin korkeus yltää yli puolen metrin, voidaan puhua harjuviljelystä. Jos kyseessä on mullalla kuorrutettu lanta-olki-patteri, puhutaan lämpöpenkistä.  

Tällä kertaa satsataan vain lahopuusta ja risuista koostuvaan, melko suurikokoiseen ”harjuun”.

Tarvittava lahopuu, lähinnä koivua, on haettu metsästä.

 

 

 

 

 

Eräänlainen biotooppi tämäkin. Yksittäiset kuusentaimet koristavat hieskoivuvaltaista kosteahkoa kangasta. Viidennes koivuista ovat kuolleet pystyyn jo vuosia sitten. Maassa  lojuvaa lahopuuta piisaa.

Seuraavaksi katsotaan aurinkoinen paikka.

 

 

 

 

 

Tontilta löytyy matala, vajaan kahdenkymmenen neliömetrin kaivanne, josta on menneinä vuosina haettu hiekkaa. Pujot näyttävät viihtyvän.

Lopputalvella on hamstrattu ilmaisjakelulehtiä.

 

 

 

 

 

Harjun pohjalle levitetyn katemateriaalin päälle on ripoteltu hiekkaa. Varsinkin tuulisena päivänä kannattaa toimia näin. Ensin on toki lyöty pujot nurin.

 

 

 

 

 

Hiekka on sen verran arvokasta tavaraa, ettei sitä henno käyttää holtittomasti. Omenapuitten leikkuujäte ajaa saman asian, vaikka oksat puhkovatkin paperiin reikiä.

 

 

 

 

 

Kun omenapuitten kaikki oksat on käytetty, turvaudutaan kuusen havuihin.

 

 

 

 

 

… sekä hakkuupölkyn ympäristöstä löytyvään sälään.

 

 

 

 

 

Sahauspukin alta löytyvää puruakaan ei sovi unohtaa.

Kunhan alusta on kunnossa, haetaan metsästä lahoa puuta kehikoksi.

 

 

 

 

 

Kehikko täytetään ensisijaisesti risuilla.

”Risuilla” ymmärrettäköön myös kaikkia niitä selluloosapitoisia aineksia, joita ei ole vielä käsitelty. Näitä ovat syksyllä ja keväällä talteen rapsaistuja puitten lehtiä ja neulasia, käpyjä ja pikkurisuja, siis ylipäänsä ”metsänpohjaa”.

Kyse on siis hienojakoisesta tavarasta, joka sujahtaa kivasti isompien risujen muodostamiin ilmataskuihin. Surra ei kannata: keko tulee menemään ajan myötä länään täsmälleen niin paljon kuin sen kuuluukin.

Koossa on siis hiiltä, jonka lisäksi tarvitaan typpeä. Käytännössä (tässä tapauksessa) parisensataa litraa virtsaa. Suurpiirteinen kannattaa aina olla, varsinkin tapauksissa, jossa se ei maksa mitään. Muutama ämpäri tuhkaa voidaan heittää joukkoon hivenaineiden vuoksi.

 

 

 

 

 

Kunhan harjun puuaines on koossa, on maa-aineksen vuoro, jolla kuorrutetaan kakku.

 

 

 

 

 

Kuvan vasemmassa yläkulmassa odottaa pressu vuoroaan. Raskaan ”lainapressun” alla ei rikkaruohot menesty. Lämpökin nousee pressun alla kivasti kasvukaudella.

 

 

 

 

 

Harju voidaan syksyllä kuorruttaa lehdillä ja joko tyytyä toivomaan, että ne pysyvät paikallaan, tai kääntää ne multakerrokseen. Pressu kannattaa poistaa talveksi.

Tästä syksystä siirrytäänkin sitten kahden ja puolen vuoden päähän.

 

 

 

 

 

Erään maaliskuun loppu. Aurinko on sulattanut lumet keon etelän puolelta.

 

 

 

 

 

Pari viikkoa myöhemmin aurinko on sulattanut koko keon. Herää kysymys missä määrin itse keko on tätä edesauttanut. 

Harjun voidaan olettaa tässä vaiheessa asettuneen, jolla tarkoitetaan, että kasa on tässä vaiheessa yhtenäistä, tosin möykkyistä, hiljakseen lahoavaa massaa, jossa ei esiinny merkittävän kokoisia ilmataskuja.

Jonkintapainen ja -määräinen lämmöntuotto on aivan varmasti käynnissä.

Ensiksi mitataan lämpö kekoa ympäröivästä maasta. Käytössä on maalämpömittari, jonka anturin pituus on 40 senttiä.

 

 

 

 

 

Kaikkialla siellä, mihin mittarin anturi saadaan painettua maahan, näyttää mittari yhtä plusastetta.

Sitten tarkastetaan keon lämpötila.

 

 

 

 

 

Keon päältä saadaan kaikkialta tulokseksi neljä plusastetta.

Tässäkö koko rähjäyksen tulos? Kolmen celsiusasteen ero harjun eduksi? Kannattaa kuitenkin muistaa, että maapallon keskilämmön laskiessa kolme astetta, tuloksena on jääkausi. 

Normaalioloissakin kolme astetta voi osoittautua ratkaisevaksi varsinkin keväällä. 

Lopuksi on todettava, että jos harjun ”valmistuminen” kestää kolme vuotta, niin hyötyjen selvittäminen kestää pitempään. 

Harjun ”altalämmön” pyydystäminen ”lasin alle”, siis tietyssä mielessä käänteinen kasvihuoneilmiö on juttu, minkä mahdollisuuksia kannattaa selvittää.