Katkaistu oksa korjaa tilanteen haaroittumalla. Koska ja kuinka, ovat kysymyksiä, joista bonsaiharrastajan on syytä tietää kaikki.

Tässä yhteydessä todetaan yksinkertaisesti, että juuretkin haaroittuvat.

Siis:

 

 

 

 

 

Metsävaahtera vuonna 0. Leikkauskohdat ovat kiitettävästi esillä.

 

 

 

 

 

Samainen metsävaahtera vuonna 2. Kuten oksienkin kohdalla kävisi, uusi kasvu on keskittynyt leikkauskohtien tietämille.

Näin siis metsävaahtera, joka on kuuluisa rasittavasta tavastaan satsata pariin kolmeen vahvaan, jyrkästi alaspäin suuntautuvaan juureen. Leikkaajaa rassaa se, että leikkausarvet muodostuvat verrattain laajoiksi. On siis syytä olla tarpeeksi ajoissa liikkeellä.

Tylyimmät juuristoon kohdistuvat leikkaukset ajoitetaan vaiheeseen, jossa puut vielä uhkuvat nuoruuden intoa. Tavoite on aina tähdenmuotoinen ja levymäinen juuristo, joka mahtuu matalaan ruukkuun. 

Avomaalla tai ruukussa pulskistuva puu, jonka juuristoa leikataan joka kevät, kehittyy hyvin hitaasti. Juuristoleikkauksia ei siis pidä tehdä joka vuosi.

Kuten oksienkin kohdalla ”leikkauksilla” tarkoitetaan sekä kokonaisten juurten poistoa että  niiden lyhentämistä.

 

 

 

 

 

Vuorijalavan juuristo on leikattu tylysti kaksi vuotta sitten.

 

 

 

 

 

Metsälehmuksen juuristo on leikattu kolme vuotta sitten. Leikkauskohdat ovat  selvästi esillä.

 

 

 

 

 

Tervalepän juuristo on leikattu neljä vuotta sitten.

Kaikkien puitten juuristot eivät vaadi hirmuisia leikkauksia, koska eivät edes nuorina satsaa vahvoihin, yksittäisiin juuriin.

Kotikataja satsaa lankamaisiin juuriin.

 

 

 

 

 

 

 

Kotipihjajankin juuret ovat melko helppoja hallita.

 

 

 

 

 

 

 

Valkopyökin juuret kannattaa kyllä tässä vaiheessa leikata.

 

 

 

 

 

Omenapuun ylin juuri on poistettu. Juuristoja voidaan siis ”litistää” myös maan päältä.

 Lopuksi katsotaan karsea päärynätapaus. Kyseessä on tarhapäärynäpuun siemenestä kasvatettu, alunperin perusrungoksi tarkoitettu taimi, joka on unohtunut avomaalle kasvamaan liian isoksi. Jossain vaiheessa se on madallettu pariinkymmeneen senttiin.

 

 

 

 

 

 

 

Päärynä on tässä vaiheessa kasvanut ruukussa kolme vuotta. Huomio kiinnittyy ruukkuun ilmestyneeseen kolmeen terhakkaaseen juurivesaan.

Ruukutuksen yhteydessä on tehty kauheita. Miltä asiat näyttävät pinnan alla kolmen ruukkuvuoden jälkeen?

 

 

 

 

 

Esillä hyvin paksun juuren poikkisahauspinta, jossa sahanjälki on vielä selvästi esillä. Mielenkiintoisinta asiassa on tietysti se, miten innokkaasti päärynä on kasvattanut ylisuurta haavaa umpeen.

Sahaa käytetään harvoin. Perinteinen hohtimia muistuttava bonsaiden juuristojen käsittelytyökalu on etevä peli.

 

 

 

 

 

Siis tämä.   

Tavallisesta teräksestä valmistettuja hohdinmallisia leikkureita joudutaan teroittamaan usein, ruostumattomasta teräksestä valmistettuja harvemmin. Leikkiin ryhtyvät huomaavat, että ensiksi mainittuja on helppo teroittaa, jälkimmäisiä, rosterikaluja, ei niinkään.

Jos leikattavaa on paljon, käännytään ohileikkaavien oksasaksien puoleen.

 

 

 

 

 

Peruspaketti: sekatöörit, lukkoöljyä, timanttiviila. Sekatöörit ovat viime vuosituhannelta. Vanhanaikainen vieteri on vaihdettu jo kahdesti. Kahvan teippi muistuttaa siitä, että näitä leikkureita käytetään vain juuristojen leikkaamiseen.

Huomio kannattaa kiinnittää olennaiseen: kuvan leikkureiden terä kiiltää. Tämän saavuttamiseen riittää se, että terää sipaisee kolme kertaa timantilla.

 

 

 

 

 

Sekatöörit eivät pelkää multaa.

Teutaroidut juuret eivät oikeastaan toimi. Puiden haihduntaa kannattaa siis juurten käsittelyn jälkeen vähentää, vaikka lehtipuut eivät lehdessä tällöin olisikaan.

 

 

 

 

 

 

 

Eräänlainen perusviritys: kahden taimilaatikon varaaan nostettu harso, joka on kiinnitetty rimoilla ja liimapuristimilla. 

 

Artikkelin kaikki kuvat ovat skannattuja dioja.

Jos aikoo kuvata tietyn puun kehitystä vuodesta toiseen, törmää muutamiin peruskysymyksiin, jotka kannattaa selvittää etukäteen. Jos itse puu, kamera ja Lego-kuvausympäristö koostuisi palikoista, niin ongelmia ei voisi esiintyä. Kuvaustilanne voitaisiin toistaa mielivaltaisen monta kertaa samanlaisena samanlaisessa ympäristössä. 

Kuvissa ei tosin tällöin voitaisi havaita minkäänlaisia muutoksia edellisiin verrattuna.

Elävä puu on toista maata. Juuristomassan lisääntyminen matalassa astiassa nostaa puuta muutamassa vuodessa muutamia millejä. Langoitettu oksa oikenee langoituksen poiston jälkeen, siis pyrkii alkuperäiseen asentoonsa ainakin jossain määrin.

Puu ei siis tarkkaan ottaen ole sama puu vuodesta toiseen, josta seuraa, että kameran täsmällinen kohdistus vuodesta toiseen muuttuu ongelmalliseksi.

Kuvaaminen litistää kolmiuloitteisen kohteen kaksiuloitteiseksi tasoksi. Jos puuta kuvataan vuosien mittaan eri kulmista, niin sarja muuttuu hämmentäväksi: parin kymmenen asteen näkökulmamuutos myötäpäivään tekee vasen-oksasta taakse-oksan ja oikea-oksasta puolet lyhyemmän.

Perusasiat kunniaan

Toteuttamalla kuvaus muutamia perussääntöjä noudattaen saadaan kyllä esiin se, mitä pitkässä sarjassa pyritäänkin saamaan esiin: puun kasvaminen tiettyyn tyyliin, siis hahmon kokonaisvaltaiset muutokset. 

 Ensin päätetään milloin kuvataan. Sarja, joka kattaa useita vuosia, mutta jossa lehtipuu toisinaan esiintyy talvi-asuisena, toisinaan lehtiinsä verhoutuneena, on rasittava.

Jos ajankohdaksi valitaan kevät, päätetään, kuvataanko ennen muotoleikkausta vaiko sen jälkeen. 

Seuraavaksi valitaan kuvauspaikka, tai pikemminkin se rakennetaan. Olennaista on, että sekä puun että kameran täsmällinen sijainti voidaan vuodesta toiseen toistaa.

Se, että ruukun vaihdon tai juuriston leikkauksen yhteydessä puu sijoittuu eri tasolle ruukun pohjaan nähden kuin edellisvuosien kuvissa, on riesa jonka kanssa joutuu elämään. Kuvien rajaaminen on zoomausta, eikä sarjan yksittäisiä kuvia voida näin käsitellä.

Ihanteellinen kuvausjärjestely on sellainen, joka säilyy itsekseen samanlaisena vuodesta toiseen, sillä mitä enemmän asiaan liittyy muistisääntöjä, muistiinpanoja sekä purettavia osia, sen varmemmin sotkeutuu omaan näppäryyteensä.

Eräskin leppä

Seuraavassa tarkastellaan erästä sahalininpensasleppää (Alnus maximowiczii) neljän kevään verran. Lajin ruotsinkielinen nimi, japansk buskal, kertoo lajin kotiseudusta, johon luetaan myös Kiinan rannikkoa, sekä pensastavasta kasvutavasta.

Suomessa leppätulokas pärjännee II-vyöhykkeellä.

Se, että kasvia ei juuri esiinny Bonsai-kirjallisuudessa, ei kerro sen käyttökelpoisuudesta ruukussa oikeastaan mitään. Pikemminkin se vihjaa, että sahalininlepän luontaisella esiintymisalueella kasvaa tukuttain muita, käyttökelpoisempia lajeja.

Kuvasarja on kuvattu kevätleikkauksen jälkeen. Kuvat on kuvattu kolmijalkaa apuna käyttäen, taustat on järjestetty samanlaisiksi käyttämällä samaa kennolevyä taustana. Ruukku, joka vaihtuu kesken kaiken, lepää pöydällä, jonka lautojen ”suuntaa” on yritetty toistaa vuodesta toiseen.

Kaikki on pielessä.

Erityisen kiusallista on se, että sarjassa ei ole otettu edes huomioon niinkin perustavaa laatua olevaa tosiasiaa, että kasvaessaan puu tulee isommaksi. Tästä laiminlyönnistä on seurannut, että kuvattaessa on jouduttu vuosittain siirtymään yhä kauemmaksi. Lopuksi millään ei ole mitään väliä. 

Sarja ei kuitenkaan ole jonninjoutava, sillä se kertoo (roiskaisten) tarinan eräästä oikea-alaoksasta.

Ai niin, ne kuvat:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mänty 1

Edellisessä leppätapauksessa hutiloitiin. Seuraavassa mäntytapauksessa ollaan pihalla. 

Puun taustaksi on talon kivijalkaan kiinnitetty pala harmaata lainapressua, johon on tussilla merkitty kameran kohdistuspiste. Kuvissa esiintyy siis oikeassa yläkulmassa tumma pilkku.

Puulaatikko, jossa mänty kasvaa, lepää parilla poikittaisella rimanpätkällä. Laatikko on sormen leveyden verran irti taustapressusta, johon on tussilla merkitty laatikon oikea yläkulma.

Puu laatikkoineen voidaan siis siirtää kasvukaudeksi parempaan valoon, sillä ”oikeaan” paikkaansa se saadaan helposti palautettua. 

Piilossa laatikon taakse on piirretty männyn stilisoitu kuva, jotta ei jäisi epäselväksi kummin päin puuta kuuluu kuvata. Tämä sattaa kuulostaa neuroottiselta, mutta on sopusoinnussa sen periaatteen kanssa, että muistiin luotetaan vasta viimeisenä keinona, eikä edes silloinkaan.

Kamera on asetettu tolpan nokkaan, joka on lyöty routarajan alapuolelle. Maanpinnasta mitattuna tolppa kohoaa tasan metrin korkeuteen, mikä voidaan vuosittain tarkastaa. Vaikka tolppa lahoaisi ennenaikaisesti poikki maanpinnan korkeudelta, niin se on helppo korvata uudella.  

Mänty tuodaan siis valmiiseen kuvauspaikkaan kerran vuodessa lokakuussa kun kello kolmen vinosti saapuva myötävalo lankeaa sopivan voimakkaana. Kuvaajan varjo ei tällöin pääse häiriköimään.

Kuvasarja kertoo männyn neljästä ensimmäisestä vuodesta laatikossa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Mänty 2

Kuvasarjoja voidaan maustaa varsinaisiin sarjoihin kuulumattomilla kuvilla. Tärkeintähän on tarina. Seuraavassa tapauksessa sarja aloitetaan tällaisella kuvalla.

 

 

 

 

 

Huhtikuun toisella viikolla haetaan kalliolta puu, jonka luona on käyty edellisenä syksynä. Tiedossa on, että puu antaa myöten, kun sitä nostetaan. Se ei ole siis ankkuroitunut kallion halkeamaan. Prognoosi on hyvä.

Tilpehöörit ovat istutuslapio, vesipullo, muovipussi ja pala kasvuharsoa. Jahka puu on saatu vängättyä irti, se kietaistaan kasvuharsoon, joka vähentää haihduntaa. Juuriston multaa otetaan mukaan mahdollisimman paljon, ei vain sienijuurten takia, vaan siksi että tällöin on vahingoitettu juuria mahdollisimman vähän. 

Kamera on kohdistettu seuraavissa kuvissa siten, että kuva-alan vasempaan ylänurkkaan sijoittuu suorakulma, jonka sivut muodostaa aroniapensas-istutuksen maahan upotetut soirot. 

Herää kysymys, miksi ei olla yksinkertaisesti lyöty maahan matalaa tolppaa, jonka lakea olisi voitu käyttää kohdistuksessa.

Kamera sijoitetaan maahan lyödylle tolpalle.

 

 

 

 

 

Puu on tuotu pihamaan syrjäiseen kolkkaan. Se on istutettu laatikkoon, jossa kotitalousjätekompostia. Multaa on maustettu männikön ”metsänpohjalla” ja extra-annoksella karkeata hiekkaa.

Laatikon takareunan alle on kaivettu pihamaahan nyrkin kokoinen kivi, jonka laki on jätetty näkyviin. Laatikon paikka löytyy siis helposti jos sitä joudutaan siirtämään.

 

 

 

 

 

Puuta ei ole varsinaisesti tuettu, sillä kepit, jotka tukevat harsoa, tukevat myös puuta, joka taas tukee harsoa, joka puolestaan tukee keppejä, ja niin edelleen.

Harso jätetään suojaamaan paahteelta ja viimalta pariksi viikoksi.

 

 

 

 

 

Seuraava syksy. Ei erityistä raportoitavaa.

 

 

 

 

 

Puu sijaitsee alueella, jolla esiintyy valkohäntäpeuroja. Jotta nämä eivät tallaisi puuta jalkoihinsa, on puun ylle nostettu talveksi puinen työmaapukki. 

Kameran kohdistuksessa on tällöin käytetty puun latvaa, sillä varsinainen kohdistuskolmiohan on jäänyt lumen alle. Tämä on tyypillinen aloittelijan moka.

 

 

 

 

 

Seuraava kevät.

Mullan pinnalle on ripoteltu soraa, joka tasaa kosteutta ja estää rankkasateita pirskottelemasta multaa ympäriinsä.

 

Seuraavassa sikermä skannattuja dioja viime vuosituhannelta. Kuvauspaikat sijaitsevat Kirkkonummella, tarkemmin ottaen Porkkalassa ja Myllykylässä.

Muinaisten sivilisaatioiden teknologiasta kiinnostuneille mainittakoon, että käytössä on ollut Nikonin 70-luvun lippulaiva F2 varustettuna Nikkormatin 35 millin objektiivilla. Kamera oli sikäli edistyksellinen, että sisälsi valotusmittaria pyörittävän pariston. Jos paristo simahti kesken metsäretken, niin ei hätää: F2 on ja oli manuaalinen kamera, joka varustettiin tumpeloita varten valotusmittarilla.

Kuvia olisi voitu nykytekniikalla (skannauksen lisäksi) muokata, mutta dia-kuvaajalle riittää, kun kuva on kertaalleen otettu. 

Männyt ovat kaikki kallioiden ja tuulten yhteistyön hedelmiä. Siis ruukuttamattomia Yamadoreja.

Kieliasut ovat seuraavassa aivan varmasti pielessä.

Kaikki ovat Sekijoju-tyylisiä. Pyrkimys on kasvussa ollut varmaankin Chokkanin suuntaan, mutta Fukinagashiksihan touhu lopulta aina menee. Bunjingi-viitteitä on runsaasti, Shariakin esiintyy. 

Joukosta löytyy myös ”umpipuu”, eli (tässä tapauksessa) kuollut oksa, joka on eläessään kiertynyt tarttumaan itseensä.

Inspiraatiota bonsai-tyyleihin on aina haettu luonnosta, joka roiskii menemään ilman minkäänlaista tulosvastuuta. Tyypittelyt, kuten selitykset, tulevat aina jälkikäteen.