Kirjoittajan arkistot: Kaj Simberg

Metsävaahteran mahla

Alkuun kannatta todeta tosiasia: Suomen ainoan sekä luonnonvaraisen että alkuperäisen vaahteralajin, metsävaahteran (Acer platanoides) sokerin tuotanto ei vedä vertoja varsinaisten ”sokerivaahteroiden” vastaavaan. 

Kahteen desilitraan siirappia tarvitaan kaksi ämpärillistä metsävaahteran mahlaa.

 

 

 

 

 

 

 

Kahden desin aikaansaaminen on maksanut n. 50 litraa polttopuita. Siirappi on säilynyt sellaisenaan keväästä syksyyn. Maku on yllättävänkin asiallinen vaikka sisältää runsaasti maanesteeen mukana tulleita turhia ainesosia. 

Näin siis pilkkeittensä kanssa touhuava kotipuutarhuri. Koivumahlojen teollisissa käsittelyprosesseissa hyödynnetään Suomessa käänteistä osmoosia. 

Metsävaahteran mahla on huomattavasti makeampaa kuin koivunmahla. Suomen mahlakoivut, raudus- sekä hieskoivut tuottavat toisaalta huomattavasti enemmän mahlaa kuin metsävaahterat.

 

 

 

 

 

Nesteiden sokeripitoisuutta, tai ”tiheyttä” mitataan esim. Oechsle-mittarilla. Käy ilmi, että koivujen mahla sisältää n. kymmenen grammaa sokeria/litra. Metsävaahteran mahlan vastaava sokerimäärä on n. kolmekymmentä grammaa sokeria/litra. Kuvassa vaahteranmahlan mittailua.

Mahlan keruu on suoraviivaista. Letkujen ja poranterien sopii olla samaa kaliiperia. 

 

 

 

 

 

Korkkeihin kannattaa aluksi porata pienempi aloitusreikä, muutoin poranterä luistelee kovalla muovilla. Sormiaan kannattaa aina varoa.

 

 

 

 

 

On luontevaa, että puun sisään päätyvän letkun tai kuparipätkän pää on leikattu vinoon. Puuhun työnnetään ikäänkuin lusikka.

 

 

 

 

 

 

 

Maaliskuun kolmannella viikolla kohtuullinen mahlantuotto on käynnissä. Käytössä on puuhun tyrkätyt kupariputken pätkät.   

 

 

 

 

 

 

 

Sama meno, mutta käytössä pelkät letkut.

 

 

 

 

 

Lumien sulaessa on jouduttu virittelemään puupalikoita pullojen alle.

Varsinaisia tuotantohäiriöitä aiheuttavat vain keväisten lämpötilojen äkkiväärät heilahtelut. Lyhyet, vuorokauden tai kahden mittaiset katkokset ovat tavallisia. 

Viittä miinusastetta kylmemmät yöt jäädyttävät mahlan jääksi. Tämäkään ei ole kivaa, mutta normaalia alkuvaiheessa. Mahla säilyy jääkaapissa pari vuorokautta.

Aurinkoiset, hieman tuuliset päivät kiihdyttävät puitten haihduntaa. Tällä on yhteytensä mahlan nousuun.

 

Viime keväänä Kirkkonummella

Vuoden 2022 keräyskausi aloitettiin poraamalla koereikä maaliskuun toisella viikolla. Kesti viikon ennen kuin pulloon ilmaantui mahlaa. Tuotto jäi n. puoleen litraan/vuorokausi. Tämä on täysin normaalia alkuvaiheessa. Vauhtiin päässyt reikä saattaa yltää puolentoista litran tuottoon/vuorokausi.

Seuraavassa vaiheessa, maaliskuun viimeisinä päivinä Suomeen saapui takatalvi, joka kesti melkeinpä kaksi viikkoa. Keräysastiat, siis litran pullot haettiin pois, sillä vaikka mahlantuotto ei täysin tyssännytkään, niin kyllästyttiin siihen, että aamuisin pullojen pohjalla kolisee jäätynyt tilkka mahlaa.  

Huhtikuun toisella viikolla päästiin jatkamaan keruuta, jota kesti parisen viikkoa. Kuusi reikää tuotti tällä kaudella yhteensä n. viisi ämpäriä.

 

 

 

 

 

Pikkupakastin saatiin siis melkein täyteen.

 

 

 

 

 

Hellämieliset maistiaiset järjestyvät siten että katkaistun oksan kärki työnnetään pulloon, joka kiinnitetään itse oksaan. 

Poratuille rei’ille ei tehdä yhtään mitään. Reikiin lyödyt (hiljakseen lahoavat) puutulpat estävät tehokkaasti puun kaarnan alla tapahtuvia korjaustoimenpiteitä.

 

Harjuviljelystä

Jos puutarhan kohopenkin korkeus yltää yli puolen metrin, voidaan puhua harjuviljelystä. Jos kyseessä on mullalla kuorrutettu lanta-olki-patteri, puhutaan lämpöpenkistä.  

Tällä kertaa satsataan vain lahopuusta ja risuista koostuvaan, melko suurikokoiseen ”harjuun”.

Tarvittava lahopuu, lähinnä koivua, on haettu metsästä.

 

 

 

 

 

Eräänlainen biotooppi tämäkin. Yksittäiset kuusentaimet koristavat hieskoivuvaltaista kosteahkoa kangasta. Viidennes koivuista ovat kuolleet pystyyn jo vuosia sitten. Maassa  lojuvaa lahopuuta piisaa.

Seuraavaksi katsotaan aurinkoinen paikka.

 

 

 

 

 

Tontilta löytyy matala, vajaan kahdenkymmenen neliömetrin kaivanne, josta on menneinä vuosina haettu hiekkaa. Pujot näyttävät viihtyvän.

Lopputalvella on hamstrattu ilmaisjakelulehtiä.

 

 

 

 

 

Harjun pohjalle levitetyn katemateriaalin päälle on ripoteltu hiekkaa. Varsinkin tuulisena päivänä kannattaa toimia näin. Ensin on toki lyöty pujot nurin.

 

 

 

 

 

Hiekka on sen verran arvokasta tavaraa, ettei sitä henno käyttää holtittomasti. Omenapuitten leikkuujäte ajaa saman asian, vaikka oksat puhkovatkin paperiin reikiä.

 

 

 

 

 

Kun omenapuitten kaikki oksat on käytetty, turvaudutaan kuusen havuihin.

 

 

 

 

 

… sekä hakkuupölkyn ympäristöstä löytyvään sälään.

 

 

 

 

 

Sahauspukin alta löytyvää puruakaan ei sovi unohtaa.

Kunhan alusta on kunnossa, haetaan metsästä lahoa puuta kehikoksi.

 

 

 

 

 

Kehikko täytetään ensisijaisesti risuilla.

”Risuilla” ymmärrettäköön myös kaikkia niitä selluloosapitoisia aineksia, joita ei ole vielä käsitelty. Näitä ovat syksyllä ja keväällä talteen rapsaistuja puitten lehtiä ja neulasia, käpyjä ja pikkurisuja, siis ylipäänsä ”metsänpohjaa”.

Kyse on siis hienojakoisesta tavarasta, joka sujahtaa kivasti isompien risujen muodostamiin ilmataskuihin. Surra ei kannata: keko tulee menemään ajan myötä länään täsmälleen niin paljon kuin sen kuuluukin.

Koossa on siis hiiltä, jonka lisäksi tarvitaan typpeä. Käytännössä (tässä tapauksessa) parisensataa litraa virtsaa. Suurpiirteinen kannattaa aina olla, varsinkin tapauksissa, jossa se ei maksa mitään. Muutama ämpäri tuhkaa voidaan heittää joukkoon hivenaineiden vuoksi.

 

 

 

 

 

Kunhan harjun puuaines on koossa, on maa-aineksen vuoro, jolla kuorrutetaan kakku.

 

 

 

 

 

Kuvan vasemmassa yläkulmassa odottaa pressu vuoroaan. Raskaan ”lainapressun” alla ei rikkaruohot menesty. Lämpökin nousee pressun alla kivasti kasvukaudella.

 

 

 

 

 

Harju voidaan syksyllä kuorruttaa lehdillä ja joko tyytyä toivomaan, että ne pysyvät paikallaan, tai kääntää ne multakerrokseen. Pressu kannattaa poistaa talveksi.

Tästä syksystä siirrytäänkin sitten kahden ja puolen vuoden päähän.

 

 

 

 

 

Erään maaliskuun loppu. Aurinko on sulattanut lumet keon etelän puolelta.

 

 

 

 

 

Pari viikkoa myöhemmin aurinko on sulattanut koko keon. Herää kysymys missä määrin itse keko on tätä edesauttanut. 

Harjun voidaan olettaa tässä vaiheessa asettuneen, jolla tarkoitetaan, että kasa on tässä vaiheessa yhtenäistä, tosin möykkyistä, hiljakseen lahoavaa massaa, jossa ei esiinny merkittävän kokoisia ilmataskuja.

Jonkintapainen ja -määräinen lämmöntuotto on aivan varmasti käynnissä.

Ensiksi mitataan lämpö kekoa ympäröivästä maasta. Käytössä on maalämpömittari, jonka anturin pituus on 40 senttiä.

 

 

 

 

 

Kaikkialla siellä, mihin mittarin anturi saadaan painettua maahan, näyttää mittari yhtä plusastetta.

Sitten tarkastetaan keon lämpötila.

 

 

 

 

 

Keon päältä saadaan kaikkialta tulokseksi neljä plusastetta.

Tässäkö koko rähjäyksen tulos? Kolmen celsiusasteen ero harjun eduksi? Kannattaa kuitenkin muistaa, että maapallon keskilämmön laskiessa kolme astetta, tuloksena on jääkausi. 

Normaalioloissakin kolme astetta voi osoittautua ratkaisevaksi varsinkin keväällä. 

Lopuksi on todettava, että jos harjun ”valmistuminen” kestää kolme vuotta, niin hyötyjen selvittäminen kestää pitempään. 

Harjun ”altalämmön” pyydystäminen ”lasin alle”, siis tietyssä mielessä käänteinen kasvihuoneilmiö on juttu, minkä mahdollisuuksia kannattaa selvittää.

 

Pistokkaat 9.30. Väärin juurrutettu

Seuraavassa katsotaan, montako sääntöä ehtii rikkoa viidessä minuutissa.

Keskellä talvea ei ole tapana pistää pistokkaita, sillä yleisesti ottaen ”puutunut” kasvimateriaali, joka kerätään ulkosalta huhtikuussa on ”valmiimpaa” juurtumaan kuin kesken syvintä talvilepoaan herätetty.

Selvää asiaa sotkee se, että keväällä pistettäväksi tarkoitettua materiaalia voidaan kerätä myöhään syksyllä ja säilyttää talven yli jääkaapin tapaisissa olosuhteissa. 

Seuraavissa tapauksissa on kuitenkin kyse ulkoa haetusta online-materiaalista, joka on pistetty saman tien.

 

1. Idänkanukka

Kanukoita, kuten muitakin kesävihantia pensaita pistetään niin alkukeväällä, alkukesällä kuin alkusyksylläkin. Viimeksimainitut ovat haastavia.

Seuraavassa toimitaan toisin. Kolme kanukanpätkää on pistetty helmikuun viimeisellä viikolla viherhuoneessa ruukkuun, jonka ylle on painettu limsapullon ylempi puolikas.

 

 

 

 

 

Kasvualustan lämpötilaa on monitoroitu maamittarilla.

Aurinko lämmittää viherhuoneen maaliskuussa päivisin yli kymmenasteiseksi, yöllä lähestytään nollaa. Tätä jatkuu viikosta toiseen. Pistokkaiden alkutaival on siis (täysin turhaa) viileässä juromista. 

Huhti-toukokuun vaihteessa joudutaan viherhuonetta viilentämään avaamalla tuuletusluukkuja. Pistokkaat ryhtyvät tällöin hommiin. 

 

 

 

 

 

Kesäkuun kolmannella viikolla kanukat ovat edistyneet vakuuttavasti. Muutaman kuukauden kuluttua ne voidaan istuttaa.

 

2. Kiinanlaikkuköynnös

Kaikki puuvartiset köynnökset juurtuvat innokkaasti, kunhan perusjärjestelyt ovat kunnossa.

 

 

 

 

 

 

 

Kolme pätkää kiinanlaikkuköynnöstä on pistetty helmikuun kolmannella viikolla. Ruukku limsapullonpohjineen on sijoitettu sisätiloihin ikkunalaudalle.

 

 

 

 

 

Huhtikuun viimeisellä viikolla kiinanlaikkuköynnökset ovat istutuskunnossa.

Mielenkiintoista näissä kahdessa tapauksessa on, että pistämällä ne hullun aikaisin, on saatu aikaiseksi taimia, jotka voisi ruukuttaa siinä vaiheessa kun normaalioloissa niiden pistämistä vasta harkittaisiin. Onko tästä varsinaista hyötyä, on eri asia.

Sekä kanukat (puuvartiset sellaiset) että kiinanlaikkuköynnökset ovat superjuurtuvia kasveja. Jos vastaavalla tavalla käsiteltäisiin vaikkapa pihasyreenin pistokkaita, niin ne vääjäämättä homehtuisivat.

 

3. (valko)lumimarja

Keskellä kesäähän ei kannata juuri pistellä. Lisäysmateriaalikin näyttää juhannuksen aikoihin sangen epäilyttävältä.

 

 

 

 

 

Lumimarjan pistokkaan pätkissä on sekä kypsyviä hedelmiä että kukkia. Näin siis heinäkuun ensimmäisellä viikolla. Nämä turhat koristeet nypitään pois.

Isompia lehtiäkin saksitaan tässä vaiheessa pienemmiksi.

 

 

 

 

 

Kolme kuukautta myöhemmin, syyskuussa, on toinen pätkistä tuottanut pienen sivuverson toisen vain öllötellessä.

 

 

 

 

 

Molemmat pätkät ovat kuitenkin tuottaneet juuria. 

Seuraavaksi saapuu talvi ja ruukut on siirretty maakellariin. Pätkät ottavat maaliskuussa varaslähdön, jolloin ne on tuotu viherhuoneeseen.

 

 

 

 

 

Huhtikuun lopulla havaitaan, että runsain kasvu on ryöpsähtänyt esiin alkuperäisten pätkien tyviltä.

 

 

 

 

 

Neljä viikkoa myöhemmin ollaan jo pitkällä.

Missään vaiheessa ei ole lannoitettu. Kasvuvoima on siis löytynyt raakaturpeesta ja karkeasta hiekasta. 

 

4. Norfolkin araucaria (tuttavallisemmin huonekuusi)

Sekä pistokkaat että varteversot kannattaa kerätä puitten latvaosista tai ainakin kukkimattomista versoista. Mitä nuorempaa materiaali on, sitä varmemmin se juurtuu.

Seuraavassa toimitaan tietysti päinvastoin.

 

 

 

 

 

 

 

Kevät 2019. Tylympi pistäjä näkee tässä yhden erinomaisen latvapistokkaan.

 

 

 

 

 

Sama kevät. Hentomielisempi pistäjä on rapsinut puusta alimmat oksat.

 

 

 

 

 

Sama kevät. Kolme pätkää huonekuusta on pistetty viherhuoneessa.

 

 

 

 

 

Kevät vuonna 2020. Juuristotarkastuksen yhteydessä havaitaan yksi lupaava yksilö. Muut lähtevät kompostiin.

 

 

 

 

 

Kevät vuonna 2021. Ei tämä terveeltä näytä. Bonsai-harrastaja saattaisi tosin innostua. Tässähän on hyvä Kengai-aihio. 

Pistokkaan pistämisessä on kyse tarkoituksenmukaisesta ajoituksesta (huonekuusen tapauksessa oikeaoppisesta osasta kasvia). 

(Esi)merkillinen sähläily toisaalta vahvistaa sääntöjä, toisaalta osoittaa, että kokeiluille on ainakin tilaa, ellei tilausta.  

Kaiken kaikkiaan hieman seinästä repäisty artikkeli. Mahdollista lukijaa muistutetaan siitä, että esillä oleva saitti sisältää parisen tusinaa pistokkaita käsittelevää artikkelia. Niistä käy ilmi asialliset perussäännöt.

Artikkeleihin pääsee käsiksi kolmella tapaa navigoiden.