Jos puutarhan kohopenkin korkeus yltää yli puolen metrin, voidaan puhua harjuviljelystä. Jos kyseessä on mullalla kuorrutettu lanta-olki-patteri, puhutaan lämpöpenkistä.
Tällä kertaa satsataan vain lahopuusta ja risuista koostuvaan, melko suurikokoiseen ”harjuun”.
Tarvittava lahopuu, lähinnä koivua, on haettu metsästä.
Eräänlainen biotooppi tämäkin. Yksittäiset kuusentaimet koristavat hieskoivuvaltaista kosteahkoa kangasta. Viidennes koivuista ovat kuolleet pystyyn jo vuosia sitten. Maassa lojuvaa lahopuuta piisaa.
Seuraavaksi katsotaan aurinkoinen paikka.
Tontilta löytyy matala, vajaan kahdenkymmenen neliömetrin kaivanne, josta on menneinä vuosina haettu hiekkaa. Pujot näyttävät viihtyvän.
Lopputalvella on hamstrattu ilmaisjakelulehtiä.
Harjun pohjalle levitetyn katemateriaalin päälle on ripoteltu hiekkaa. Varsinkin tuulisena päivänä kannattaa toimia näin. Ensin on toki lyöty pujot nurin.
Hiekka on sen verran arvokasta tavaraa, ettei sitä henno käyttää holtittomasti. Omenapuitten leikkuujäte ajaa saman asian, vaikka oksat puhkovatkin paperiin reikiä.
Kun omenapuitten kaikki oksat on käytetty, turvaudutaan kuusen havuihin.
… sekä hakkuupölkyn ympäristöstä löytyvään sälään.
Sahauspukin alta löytyvää puruakaan ei sovi unohtaa.
Kunhan alusta on kunnossa, haetaan metsästä lahoa puuta kehikoksi.
Kehikko täytetään ensisijaisesti risuilla.
”Risuilla” ymmärrettäköön myös kaikkia niitä selluloosapitoisia aineksia, joita ei ole vielä käsitelty. Näitä ovat syksyllä ja keväällä talteen rapsaistuja puitten lehtiä ja neulasia, käpyjä ja pikkurisuja, siis ylipäänsä ”metsänpohjaa”.
Kyse on siis hienojakoisesta tavarasta, joka sujahtaa kivasti isompien risujen muodostamiin ilmataskuihin. Surra ei kannata: keko tulee menemään ajan myötä länään täsmälleen niin paljon kuin sen kuuluukin.
Koossa on siis hiiltä, jonka lisäksi tarvitaan typpeä. Käytännössä (tässä tapauksessa) parisensataa litraa virtsaa. Suurpiirteinen kannattaa aina olla, varsinkin tapauksissa, jossa se ei maksa mitään. Muutama ämpäri tuhkaa voidaan heittää joukkoon hivenaineiden vuoksi.
Kunhan harjun puuaines on koossa, on maa-aineksen vuoro, jolla kuorrutetaan kakku.
Kuvan vasemmassa yläkulmassa odottaa pressu vuoroaan. Raskaan ”lainapressun” alla ei rikkaruohot menesty. Lämpökin nousee pressun alla kivasti kasvukaudella.
Harju voidaan syksyllä kuorruttaa lehdillä ja joko tyytyä toivomaan, että ne pysyvät paikallaan, tai kääntää ne multakerrokseen. Pressu kannattaa poistaa talveksi.
Tästä syksystä siirrytäänkin sitten kahden ja puolen vuoden päähän.
Erään maaliskuun loppu. Aurinko on sulattanut lumet keon etelän puolelta.
Pari viikkoa myöhemmin aurinko on sulattanut koko keon. Herää kysymys missä määrin itse keko on tätä edesauttanut.
Harjun voidaan olettaa tässä vaiheessa asettuneen, jolla tarkoitetaan, että kasa on tässä vaiheessa yhtenäistä, tosin möykkyistä, hiljakseen lahoavaa massaa, jossa ei esiinny merkittävän kokoisia ilmataskuja.
Jonkintapainen ja -määräinen lämmöntuotto on aivan varmasti käynnissä.
Ensiksi mitataan lämpö kekoa ympäröivästä maasta. Käytössä on maalämpömittari, jonka anturin pituus on 40 senttiä.
Kaikkialla siellä, mihin mittarin anturi saadaan painettua maahan, näyttää mittari yhtä plusastetta.
Sitten tarkastetaan keon lämpötila.
Keon päältä saadaan kaikkialta tulokseksi neljä plusastetta.
Tässäkö koko rähjäyksen tulos? Kolmen celsiusasteen ero harjun eduksi? Kannattaa kuitenkin muistaa, että maapallon keskilämmön laskiessa kolme astetta, tuloksena on jääkausi.
Normaalioloissakin kolme astetta voi osoittautua ratkaisevaksi varsinkin keväällä.
Lopuksi on todettava, että jos harjun ”valmistuminen” kestää kolme vuotta, niin hyötyjen selvittäminen kestää pitempään.
Harjun ”altalämmön” pyydystäminen ”lasin alle”, siis tietyssä mielessä käänteinen kasvihuoneilmiö on juttu, minkä mahdollisuuksia kannattaa selvittää.
