Muutamien vuosien välein mediat raportoivat jossain päin Suomea havaitusta epäilyttävän kookkaasta nilviäisestä. Löydetty nilviäinen osoittautuu aina viinimäkikotiloksi (Helix pomatia).

Olioita tuotiin katoliseen Suomeen munkkien paaston aikaiseksi särpimeksi sellaiset viitisensataa vuotta sitten. Nilviäiset eivät ymmärtäneet reformaation päälle ja jäivät roikkumaan mestoille. 

Asiaa on vaikea tapauskohtaisesti todentaa, mutta muuhun ei juuri voida päätyä kuin siihen, että Suomessa esiintyvät viinimäkikotilot ovat pääosin näiden jälkeläisiä. Tsemppiä tämä on kyllä heiltä vaatinut. 

Sitä toista vaihtoehtoa, että vastaan tulevat viinimäkikotilot (tai niiden jälkeläiset) olisi kipattu luontoon kotiloharrastukseensa kyllästyneiden toimesta, ei voida sivuuttaa. 

Viinimäkikotilo on kirjaimellisestikin harvinaista herkkua. 

On siis yllättävää törmätä tähän kotiloon kotinurkillaan, tässä tapauksessa Kirkkonummen halki kulkevan Kuninkaantien liepeiltä. Löytöpaikan välittömässä läheisyydessä ei näy keskiaikaisten luostareitten raunioita, mutta viereinen parkkipaikka tuntuisi kyllä vihjaavaan tiettyyn suuntaan mitä kotilon provenienssiin tulee. 

Kotilo havaitaan keskellä kesää auringon paahteessa väsähtäneeltä sammaleelta. Kotilo on ollut ylittämässä tätä mätästä, mutta on joutunut keskeyttämään uskaliaan hankkeensa paahteen käytyä liian rasittavaksi. Näin käydessä kotilot jäävät niille sijoilleen ja erittävät suuaukkonsa (tai ”jalkapohjansa”) suojaksi kosteuden haihtumista estävän kalvon. Matka jatkuu illemmalla, kun ilmankosteus pääsee nousuun.    

Kotilo on kietaistu muovipussin riekaleeseen, jotta toipuminen edistyisi. Seuraavassa matkataan kotiin. 

Kotiloa tullaan tästedes kutsumaan Jalmariksi. 

 

 

 

 

 

Jalmari on selvästikin kiintynyt leipäpussin muovikääreeseen, jolta sitä ei sovi repiä irti. Kotilo tietää paremmin kuin kukaan muu, milloinka kannattaa irtautua kääreestä.

 

 

 

 

 

Työpöydälle on tuotu materiaali, josta rakentaa Jalmarille sopiva kesäasumus.  

Pakettimehiläisten kuljetuslaatikko tarjoaa seinät ja lattian, sisustukseen tarvitaan pari kiveä, laudanpätkä, kourallinen soraa ja heinätuppaita juurineen. 

 

 

 

 

 

Asumus on nostettu irtisahatulle saavinpohjalle, johon kaadettu vesi pitää ruohotuppaat kasvussa.

Kahden kiven päälle nostettu laudanpätkä tarjoaa täyden varjon, jonne paeta auringonpaahdetta.

 

 

 

 

 

Muovikääreestään Jalmari luopuu vasta sitten, kun on saavuttanut nestetasapainonsa.

Jalmarille tarjotaan lehtipuitten lehtiä, luonnonkasvien versoja ja jopa kaupan salaattia. Mikään muu ei kelpaa kuin voikukan lehdet, joihin Jalmari syö vuorokauden aikana kymmenkunta reikää.

Kotilonsa rakennusmateriaaliksi Jalmari tarvitsee kalkkia. Paikallaan on siis jauhaa tarjolle munankuoria.

 

 

 

 

 

Lusikalla murskaksi hierottua kananmunan kuorta.

 

 

 

 

 

Jalmari kiihdyttää. Esillä kaikki neljä tuntosarvea.

Loppukesällä päädytään siihen, että Jalmari on kesäetana.

 

 

 

 

 

Jalmari, melkein kalmari, on tuotu takaisin tutun parkkiksen liepeille.

Voidaan toivoa, että Jalmari löytää kavereita, joille kertoa ihmeellisestä seikkailustaan. Paikasta, jossa kalkki virtasi vapaana ja johon joka aamu ilmestyi kaksi tuoretta voikukanlehteä. Paikasta, jossa kaikki kehuivat sitä.

Viinimäkikotilo kuuluu vieraslajeihin. Karkeasti ottaen nämä voidaan jakaa kahteen ryhmään: toisaalta todella rasittaviin elintilaa alkuperäisiltä eliöiltä vieviin (vrt. espanjansiruetana), ja toisaalta hupsuihin satunnaisesiintyjiin. Viinimäkikotilo kuuluu viimeksimainittuun ryhmään.