Varmin tapa törmätä maltsaan on suunnata kulkunsa hiekkaisille merenrannoille, joilla jonkinmoisella todennäköisyydellä, ainakin etelässä, tapaa joko isomaltsan (Atriplex prostrata) tai merimaltsan (A. littoralis). Merenrannoilla saattaa myös tavata harvinaisemman suolamaltsan (A. longipes). 

Kaikki maltsat ovat yksivuotisia kasveja, jotka risteytyvät keskenään. Tämä ei ainakaan edistä niiden tunnistamista.

 

 

 

 

 

Rantakallioilla kuvattu isomaltsa.

 

 

 

 

 

Tällä maltsalla näyttäisi olevan perällisiä hedelmäverhiöitä. Kyseessä on siis suolamaltsa.

 

 

 

 

 

Merimaltsan liuskamaiset lehdet eivät tarjoa kummemmin syötävää.

Merenrannoilla kasvavat maltsat maistuvat suolaisilta. Asianlaidalla lienee ollut merkitystä  aikoina ennen varsinaista kaupankäyntiä.

Luonnonvaraisen maltsan bongaaminen sisämaassa ei onnistu aivan yhtä helposti. Tarhamaltsaa (A. hortensis), jota on viljelty ”pinaattikasvina”, tapaa entisten viljelysten ympäristöstä, mutta kasvi ei ole läheskään niin yleinen kuin kylämaltsa (A. patula).

 

 

 

 

 

 

 

Tarhamaltsa. Esillä kasville tunnusomaista punerrusta.

Niin luonnonvaraiset kuin viljellytkin maltsat ovat aina kelvanneet ruokapöytään. Varsinkin merenrantamaltsojen mielenkiintoinen suolaisuus kannattaa tsekata. 

 

 

 

 

 

Kiehautettuja merenrannan maltsoja.