Suomessa kasvaa viisi ohdaketta, joista kaikista irtoaa särvintä. Silmiinpistävin on tietysti pelto-ohdake (Cirsium arvense), jonka voi tarkkaan rajatulta alueelta syödä perikatoon. Näin ainakin periaatteessa. 

Ne muut ohdakkeet ovat: piikkiohdake (C. vulgare), keltaohdake (C. oleraceum), huopaohdake (C. helenioides) sekä suo-ohdake (C. palustris).

Ohdakkeet ovat siinä mielessä epäyhtenäinen joukko, että piikkiohdake ja suo-ohdake ovat kaksivuotisia kasveja, muut ohdakkeet monivuotisia. Asialla on merkitystä ohdakkeitten tunnistamisessa, sillä tämä on prosessi, jossa saattaa vierähtää jokunen vuosikin.

Keltaohdake on melko harvinainen, muut ohdakkeet yleisiä. Keltaohdakkeet voidaan jättää rauhaansa, sillä muita ohdakkeitahan kyllä piisaa.

 

 

 

 

 

Pelto-ohdakkeet ovat joko tyttöjä tai poikia. Siemenhaivenista päätellen tässä on kyse tytöstä.

Seuraavassa syödään kolmea ohdaketta. Kaikki on kerätty toukokuun kolmannella viikolla ja käsitelty samoin tavoin.  

 

 

 

 

 

Talteenkerättyjä pelto-ohdakkeen versoja.

 

 

 

 

 

Pelto-ohdakkeen keitettyjä versoja. Maku on pikemminkin olematon kuin mieto.

Ja sitten suo-ohdake, jonka eräänlaisena perustuntomerkkinä voidaan pitää varsien ja lehtien eriasteista punerrusta.

 

 

 

 

 

Suo-ohdake on nuorena julman näköinen kasvi.

 

 

 

 

 

Mitä keitettyjen suo-ohdakkeitten versojen makuun tulee, niin ainakin ne yrittävät.

 

 

 

 

 

 

 

Suo-ohdake kukkii.

Ennen lopullista tuomiota tarkastellaan vielä huopaohdaketta.

 

 

 

 

 

Huopaohdake ei juuri pistele. Kasvi sopisi vaikka koristeperennaksi.

 

 

 

 

 

Huopaohdakkeen keitettyjä versoja. Näissä on kyllä makua.

 

 

 

 

 

 

 

Huopaohdake kukkii.

Ohdakkeitten nuoria versoja kannattaa kerätä keväisin kasvispadan neutraaliksi perustaksi.