Aluksi on paikallaan todeta, että taivukaslisäys muistuttaa pistokaslisäystä vain sikäli, että molemmissa menetelmissä saatetaan maan kanssa kosketuksiin osa versoa tai oksaa, joille näin ei olisi käynyt, ellei joku olisi päättänyt ryhtyä lisäämään kyseistä kasvia.

Tästä huolimatta käsillä oleva artikkeli on julkaistu ”Pistokkaat”-kategoriassa, koska tämä on modernisti ilmaistuna käyttäjäystävällistä. Kysehän on puuvartisten kasvien suvuttomasta lisäyksestä, jota voidaan harjoittaa kotioloissa. 

Taivukaslisäystä harjoittavat itse asiassa niin kotipuutarhurit kuin itse puuvartiset kasvitkin. Oksa, joka syystä tai toisesta on painunut maahan kiinni, juurtuu siinä kuin varsinainen pistokaskin. Juurtumisen innokkuus ja ripeys riippuvat molemmissa tapauksissa lajeista.

Asiassa vaikuttavat myös lämpötilat ja se, riittääkö juurtumiskohdan päälle kasaantunut multa pitämään yllä tasaista kosteutta. 

Kuten arvata saattaa, köynnökset ja hyvin lamoavat pensaat ovat suorastaan erikoistuneet valtaamaan alaa tällä tavoin. 

 

 

 

 

 

Heisiangervon on annettu kymmeniä vuosia touhuta omiaan. Pensaan kunnostustöissä on maasta repäisty juurtunut verso, josta on leikattu esiin mielenkiintoiset osat, nimittäin versojen kohdalla kehittyneet uudet juuret. 

Metsässä samoilija kohtaa ennemmin tai myöhemmin kuusen, jonka alin tai alimmat oksat lepäävät maan varassa. Osa näistä oksista on tuottanut juuria.

 

 

 

 

 

 

 

Metsäkuusen taidonnäyte.

”Tavanomainen” taivukas taasen on joko puuvartinen köynnös tai kesävihanta hyöty- tai koristepensas, jonka verso on vartavasten taivutettu keväällä maahan. Asiassa varaudutaan siihen, että Suomessa yksi vuosi ei välttämättä riitä saamaan aikaiseksi istutuskelpoisia taimia.    

 

 

 

 

 

Aitapukinpensas (Lycium barbarum). Yksi kasvukausi riittää yleensä tuottamaan ”valmiita” taimia. Kasvia kutsutaan myös Goji-marjaksi.

Sopii olettaa, että puuvartinen kasvi, jota on helppo lisätä pistokkaista, suostuu tuottamaan jälkijuuria myös silloin kun juurruttaminen tapahtuu ulkosalla. Seuraavaksi herää kysymys löytyykö tapauksia, tai lajeja, joiden kohdalla nimenomaan taivukasmenettely tuottaisi paremman tuloksen kuin perinteinen pistokaslisäys.

 

 

 

 

 

Kuvassa kolmevuotias tuomentaivukas. Tuomet ovat hankalien tyyppien maineessa, kuten muutkin Prunus-suvun edustajat. 

Tuomi-tapauksesta voidaan todeta, että menettely on tietyssä mielessä pomminvarma. Siinä missä perinteistä pistokaslisäystä uhkaa jo sekin, että unohtaa laittaa kannen takaisin suihkuttelun jälkeen, niin ulkosalla juurtuvaa tuomen versoa ei uhkaa muu kuin itse taivaankannen romahtaminen sen niskaan.

Toinen hankala tapaus, omena, ansaitsee erikoiskäsittelyn.

 

 

 

 

 

 

 

Melko järkevän näköinen kolmevuotias tarhaomenapuun (Malus domestica) taivukas.

 

 

 

 

 

Hieman erikoisen näköinen kolmevuotias metsäomenapuun (M.sylvestris) taivukas. Kaksikin vuotta maan povessa olisi vallan mainiosti riittänyt.

 

Lopuksi jotain outoa.

Oletetaan, että nuori puuvartinen kasvi istutetaan yli puoli metriä liian syvään. Odotettavissa on, että sen juuristo kuolee jouduttuaan huomattavasti vähähappisempiin oloihin kuin mihin se on tarkoitettu.

Mutta.

Odotettavissa on myös, että se rungon osuus, joka yllättäen on joutunut maan poveen, tuottaa ennemmin tai myöhemmin juuria. Voidaan puhua ”alkuperäisestä” ja ”nykyisestä” juuristosta. 

Katsotaan kaksi kuvaa: 

Tapaus 1. Haaroittunut nuori omenan B9-perusrunko, joka on istutettu neljä vuotta aikaisemmin yli puoli metriä liian syvään.

Tapauksessa on esillä sekä alempi, jokseenkin elossa oleva alkuperäinen juuristo, että ylempi, raivokkaasti kasvava nykyinen juuristo. Versot on typistetty, ja seuraavassa vaiheessa pilkotaan koko komeus, kunnes on saatu aikaiseksi kourallinen erillisiä taimia. Suuressa mittakaavassa tällaista ei sovi harrastaa, ellei ole hankkinut oikeutta lisätä B9-perusrunkoja.     

 

 

 

 

 

 

 

Tapaus 2. Haaroittunut nuori päärynän siementaimi, joka on istutettu kolme vuotta aikaisemmin yli puoli metriä liian syvälle.

Tapauksessa on esillä sekä alkuperäinen, selvästi kuollut juuristo että nykyinen, joka koostuu  melko ohuista juurista. Tästäkin saadaan leikattua esiin muutamia omillaan tulevia taimen alkuja.

Järkevää tai ei, niin edellä esitetyllä menettelyllä voidaan muuttaa vartettu puu omajuuriseksi.

Molemmat edellä esitetyt tapaukset ovat ainakin sikäli erikoisia, että lisättävinä on ollut varsinaisia puita. Pieniä, pensasmaisesti kasvavia puuvartisia kasveja lisätään maailmalla tähän tapaan niissä tapauksissa, joissa se katsotaan tarkoituksenmukaiseksi. Asian ratkaisee paikallinen ilmasto.

Tämän tyylistä ”hautalisäystä” voidaan pitää hyvin kierossa mielessä kantovesalisäyksen variaationa. Asiasta enemmän tässä.