Imeläkirsikka Suomessa. Osa 1

Seuraava kaksiosainen artikkeli perustuu kahdenkymmenen vuoden kokemukseen. Sopii siis aloittaa kahdella vuosituhannen vaihteessa otetulla diakuvalla. 

 

 

 

 

 

 

 

Kymmenisen vuotta vanha ’Meelika’. Skannattu dia.

 

 

 

 

 

 

 

Kymmenisen vuotta vanha ’Leningrad must’. Skannattu dia.

Antaako kaksi edellistä kuvaa liian ruusuisen kuvan imeläkirsikan pärjäämisestä Suomessa, on artikkelin varsinainen aihe. Eräänlaiseen vastaukseen päästään artikkelin toisen osan lopulla. Sinne asti pitää siis jaksaa.

Artikkelien kaikki kuvat ovat puolen hehtaarin kokoiselta alueelta, joka sijaitsee Kirkkonummella.

Imeläkirsikka (Prunus avium) on aina tehnyt tuloaan Suomeen. Metsästä haettuja luonnonkantoja on aina tavattu puulajikokoelmissa ja jopa puistopuina. Mustarastaathan kirsikat joka vuosi syövät, mutta tämän on katsottu kuuluvan asiaan. Viittaavathan sekä puun vanha nimitys, linnunkirsikka, että sen tieteellinen lajinimikin tähän.

Kesyjä versioita taas, suurituottoisia ja -hedelmäisiä, jalostettuja lajikkeita, joiden pölytysominaisuudet tunnetaan tarkkaan, on myös ollut tarjolla. Näiden eteläinen alkuperä on pitänyt varsinaisen voittokulun melko suppean piirin juttuna. Ahvenanmaa, rimpsu lounaisrannikkoa, Turun saaristo sekä Helsingissä sijaitsevan lauttasaarelaisen omakotitalon eteläpuoli ovat paikkoja, joissa ’Lapins’ ja ’Sunburst’ varmimmin pärjäävät. Luetteloon voidaan lisätä ’Napoleon’ sekä kanadalaiset ’Sam’, ’Van’ ja ’Sue’. Toisinaan nämä tuottavat Etelä-Suomessa ämpäreittäin satoa, kuin luumut konsanaan. 

Yhteistä näillä lajikkeilla on myös se, että mainitulla puolen hehtaarin alueella Kirkkonummella (vyöhyke 1B) niiden ei voida sanoa pärjänneen.

 

 

 

 

Gårdebo’ on Ruotsista kotoisin jokseenkin karaistunut lajike. Skannattu dia.

Suomalaisen kotipuutarhurin kannattaa tässä kohdin selvittää itselleen, mitä tarkoitetaan hemiboreaalisella kasvillisuusvyöhykkeellä, ja tämän jälkeen luoda silmäys kaakkoon.

Venäläiset, jotka hallitsevat nämä asiat, ovat jo aikoja sitten tuottaneet lajikkeita, joissa yhdistyy kohtuullinen sadontuotto talvenkestävyyteen. Sittemmin ovat virolaiset jalostajat kasvattaneet näiden siemenistä useita täälläkin päin menestyviä lajikkeita. 

Huomata kannattaa, että Viron imeläkirsikat jaetaan kolmeen ”talvekindlus”-luokkaan, joista ykkösluokka sisältää karaistuneimmat. Yllättävää ei ole, että tämän ryhmän muodostaa pääosin muutaman venäläisen lajikkeen ensimmäisen tai toisen polven siemenjälkeläiset.

Ote näitten mooseksenkirjasta valaisee asiaa. Venäläisen ’Leningrad must’- lajikkeen vapaasti pölyttyneitä siemenjälkeläisiä ovat ’Meelika’ sekä ’Nord’. Viimeksi mainitun vapaasti pölyttyneen siemenestä kasvoi ’Tontu’.

 

 

 

 

 

Imeläkirsikoitten väritys on hieman joustava käsite, sillä mitä kypsempi kirsikka, sen tummempi se on. 

Skandinavia ei muodosta sellaista puutarhatuotteitten markkina-aluetta, joka kiinnostaisi suuria jalostukseen keskittyviä yrityksiä, mutta onneksi meillä on Venäjä. Pragmaattinen kotipuutarhuri selvittää, mikä on ’Pobedan’ ja ’Iputjin’ saatavuustilanne markkinoilla.

Ite tehty 

Mikään ei estä kotipuutarhuria jalostamasta imeläkirsikoita niin sanotun massavalinnan kautta. Kaikki mitä tarvitaan, on jääräpäisyyttä, hieman säkää ja Suomen oloissa satoikään päässeitä imeläkirsikoita. Päämääränä on tietysti ”suomalainen” lajike. 

 

 

 

 

 

Imeläkirsikoitten siemenet kylvetään syksyllä laatikoihin, jotka säilytetään talven yli viileässä.

 

 

 

 

 

 

 

Pieniä imeläkirsikan alkuja.

 

 

 

 

 

 

 

Satoikäinen, Suomessa kasvaneen imeläkirsikan vapaasti pölyttyneestä siemenestä kasvatettu puu. Tähän alkuvaiheeseen pääseminen kestää vain kymmenen vuotta. Näin tuotetun lajikkeen testaus kestää vain kaksikymmentä vuotta.    

Perusrungot

Imeläkirsikka, joka vartetaan imeläkirsikan siemenperusrungolle, tuottaa vähintään nelimetrisen puun. Suomessa myynnissä olevat imeläkirsikat ovat kutakuinkin kaikki vartettu Gisela 5- nimiselle hillitympää kasvua tuottavalle perusrungolle. Tämä maailmalla hyvin yleinen perusrunko on kahden kirsikkalajin risteytys. Toisena osapuolena on ollut imeläkirsikka, toisena Kaukoidästä kotoisin oleva P. canescens, jolla ei toistaiseksi ole suomenkielistä nimeä.

 

 

 

 

 

 

 

Gisela 5 tuottaa puun, joka satsaa sekä leveyteen että korkeuteen. Mistään miniatyyripuista ei ole kyse. Lopputulos on kolmisen metriä korkea puu.

Virallisesti Gisela 5 ei tuota juurivesoja, mutta täysin totta tämä ei ole. Viimeistään elämänsä ehtoon puolella perusrunko muistaa olevansa melko läheistä sukua hapankirsikoille.  

 

 

 

 

 

Esillä Gisela 5 ja sen tuottama juurivesa.

Hillittyä kasvua tuottavien perusrunkojen hyöty ei rajoitu siihen, että nämä tuottavat  pienikokoisen puun. Yhtä merkittävää on, että tällainen puu ei pillastu, kun sitä leikataan. ”Luontaisen” kokoista, siemenperusrungolle vartettua imeläkirsikkaa ei voida leikkauksin ainakaan radikaalisti madaltaa.

Pölytys

Imeläkirsikka on ristipölytteinen kasvi, ja tämä on sen lisääntymisen perusstrategia. Puu on siis lähtökohtaisesti itsesteriili. 

 

 

 

 

 

Ristipölytteiset kukkakasvit ovat käytännössä melkein kaikki riippuvaisia hyönteisistä. Mettä pitää tuottaa, muuten ei pärjää kilpailussa öttiäisten suosiosta.

 

 

 

 

 

Tuoksun lisäksi imeläkirsikka satsaa myös näyttävyyteen.

Itsepölytyksen estävä mekanismi on kuitenkin kasvitieteilijöille tuttu juttu, ja se on pystytty murtamaan laboratorioissa. Myynnistä löytyy siis puita, jotka tuottavat satoa omin päin. 

Itsepölytykseen pystyvien puitten sato ei yleensä muodostu kovin kummoiseksi, mutta asiassa piilee toinenkin juju. Tällaisia puita pidetään hyvinä yleispölyttäjinä. Ronskit puutarhurit ilmaisevat asian siten, että jos tietyn puun siitepöly pystyy huijaamaan jopa omien emiensä luotteja, niin se pystyy huijaamaan ketä hyvänsä.

Verkotus

Ainoa toimiva tapa varmistaa se, etteivät rastaat söisi joka ikistä kirsikkaa, on verkottaa puu. Tähän kannattaa ryhtyä hyvinkin aikaisessa vaiheessa, sillä linnut reagoivat heti, kun vähänkin punaista pilkistää. Parimetrinen imeläkirsikka voidaan verkottaa verkolla, joka venytettynä peittää 4×4 metrin alan.

Verkottaessa joudutaan taivuttamaan pystypäisiä oksankärkiä vaakatasoon, johon ne verkon poiston jälkeen suurin piirtein jäävätkin. Verkosta on siis eräänlaista hyötyä, ajattelee optimisti. 

 

 

 

 

 

 

 

Tähän on lopuksi tultu, mutta miten?

 

 

 

 

 

 

 

Gisela 5- perusrungolle vartettu ’Meelika’ on kukkinut toukokuun puolestavälistä alkaen. Puun latva on poistettu edellisvuonna, jotta käytettävissä oleva verkko riittäisi.

 

 

 

 

 

 

 

’Meelika’ nipussa. Joitakin pikkuoksia on jouduttu poistamaan.

 

 

 

 

 

 

 

Sadonkorjuuseen on ryhdytty heinäkuun loppupuolella. Vuosi katsotaan loppuun saakka:

 

 

 

 

 

 

 

Syksy.

 

 

 

 

 

 

 

Talvi.

Jos kyseessä on suurempi puu, tarvitaan huomattavasti suurempi verkko. Tällainen löytyy liikkeistä, jotka palvelevat ammattimaista puutarhatuotantoa.

Suurikokoiset verkot joudutaan nostamaan ja kiristämään useamman ihmisen yhteistyönä puitten ympärille pystytettyjen seipäitten varaan. Verkon maanvaraiset laskokset voidaan pyöräyttää kakkosnelosten ympäri siten, että ylimääräiset verkonosat jäävät kirsikoitten puolelle verkkoa. Valmiissa verkotuksessa ei sovi esiintyä löysää tai saumoja, sillä verkko ei varsinaisesti karkota lintuja. Mikään osa verkosta ei saa toimia ansana, johon linnut voisivat sotkeentua. Tämä kannattaa uskoa kerralla.

 

 

 

 

 

 

 

Yksittäisiäkin oksia voidaan verkottaa. Näin saadaan edes maistiaisia puusta.

Hyvin tiukka verkko tuottaa tilanteen, jossa kirvat viihtyvät ja kirsikat jäävät varjoon.

 

 

 

 

 

Verkon alta paljastuu hieman epämääräisiä kirsikoita.

Kyynikot ovat sitä mieltä, että verkkojen käyttö vain varaa kirsikat ampiaisille, ja totta onkin, että imeläkirsikan viljelijä tutustuu näihinkin siivekkäisiin.

Artikkelin toiseen osaan pääsee tästä.

 

Kerro toki muillekin...Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Share on RedditShare on TumblrPin on PinterestShare on LinkedIn