Imeläkirsikka Suomessa. Osa 2

Hurjissa talvipakkasissa paleltuneet lehtisilmut puhkeavat keväällä vain osittain ja kuivuvat pois muutaman viikon sisällä.

Imeläkirsikka kukkii ennen päärynöitä, toisinaan toukokuun alkupäivinä. Yöhallat saattavat vikuuttaa raakileita, ei niinkään kukkia. Tämä ei sinänsä uhkaa itse puun terveyttä.

Asian tylympi puoli on se, että näin käydessä muuttuu puu yhä jaksoittaissatoisemmaksi kuin se jo luonnostaan on. Puu tuottaa, tai ainakin pyrkii tuottamaan, katoa seuraavana vuonna ylisuuren sadon, joka aivan varmasti rasittaa sitä.

Tämä on vasta alkua, paljon pahempaa on tulossa. 

 

 

 

 

 

 

 

Toistakymmentä vuotta vanha ’Leningrad must’. Kaikki hyvin? Ei sinne päinkään: puun on annettu haarautua useammaksi rungoksi, mikä vääjäämättä johtaa lahovaurioihin. Seuraavaksi katsotaan haarautumiskohtaa tarkemmin: 

 

 

 

 

 

 

 

Saman puun haarautumiskohta. Arinakääpähän tämä. Kääpä on melko nuori, mutta se on aloittanut myyräntyönsä jo vuosia sitten.

 

 

 

 

 

 

 

Toinen toheloitu puu. Tässä vaiheessa puussa esiintyy kasvukaudella vihreätä vain oksankärjissä. Satoa tällainen puu ei enää jaksa tuottaa. Loppu häämöttää.

Kiusallisinta asiassa on, että paukkupakkaset pystyvät räjäyttämään kaarnan irti jo ennen kuin kevättalven edestakaisin sahaavat lämpötilat aiheuttavat ”tavanomaisia” pakkasvaurioita. 

Puitten rungot kannattaa suojata viimeistään lopputalvella havunoksilla, jotka estävät auringonsäteitä lämmittämästä rungon etelänpuoleista osaa.   

 

 

 

 

 

 

 

Kaarna on poksahtanut auki talvella. Täydellinenkään oksankulma ei valitettavasti takaa yhtään mitään. 

Kylmästä kärsineet imeläkirsikat panevat hanttiin samalla vimmalla kuin tekevät kaiken muunkin. Puitten kylestyminen saa jopa groteskeja muotoja.

 

 

 

 

 

 

 

Keskellä kaikkea näkyvä oksantynkä lienee ollut laukaiseva tekijä. Näin asiassa on käynyt, vaikka oksa on sinänsä poistettu asiallisesti.

 

 

 

 

 

 

 

Niin nuoret kuin vanhemmatkin puut ovat, suojauksista huolimatta, aina vaarassa talvisin.

 

 

 

 

 

Kylestymiset saattavat toisinaan ryhtyä elämään täysin omaa elämää. Tällöin saattaa syntyä polttopuita, joissa on kahvat. Melko kätevää.  

Maailmalta löytyy monta kirsikansukuista kasvia, joiden puuaines on sekä kovaa että  arvokasta. Imeläkirsikka, jonka puuaineksen ominaispaino jää kauas koivun ja vaahteran vastaavista, ei kuulu näihin. Nopeasti kasvaneen imeläkirsikan puuaines on sen verran höttöä, että pakkashalkeamien kautta runkoon tunkeutuneet sienet pystyvät tekemään selvää puusta muutamassa vuodessa. Homman viimeistelevät lopuksi toukat.

 

 

 

 

 

Runkohaapsasen (tai kenties puuntuhoojan) imeläkirsikkaan nakertamia käytäviä.

Hyvin äärevät sääolot sekä vimmaisesti kasvava puulaji on ongelmallinen yhdistelmä. Imeläkirsikoitten viljelijät tapaavat sanoa, että kasvaessaan kuin mielipuolet puut rikkovat itsensä. Toiset menevät jopa niin pitkälle, että siunaavat mustat kirsikkakirvat, jotka vioittavat versonkärkien lehtiä. Heidän mielestään on hyvä, että edes jokin tekijä hillitsee puitten kasvua.

 

 

 

 

 

Kirsikkakirvan aikaansaannokset loppukesällä.

 

 

 

 

 

Toistakymmentä vuotta vanhan imeläkirsikan kanto. Tummat alueet ovat mennyttä, ja puuta on pitänyt hengissä vain uloimmat vuosirenkaat.

 

 

 

 

 

Seuraava tapaus onkin sitten kokonaan kuollut. Esillä ovat ne tiet, joita pitkin rötö on päässyt riehumaan. 

Imeläkirsikkaproggis ei siis ole omenaproggis. Karaistunut omenalajike reagoi huonoon kasvupaikkaan kypsyttämällä hedelmänsä pari viikkoa myöhemmin kuin edullisemmalla paikalla kasvava lajiketoverinsa. Imeläkirsikan kohdalla ei voida toimia näin, vaan puulle varataan aina tontin paras paikka, mitä tulee lähiympäristön tuuliolosuhteisiin, korkeusoloihin ja valonsaantiin.

Imeläkirsikka kasvaa siellä missä rikkaruohotkin. Puu harrastaa hurjia kasvupyrähdyksiä, joita ei pidä mennä lietsomaan. Istutusalustaa parannetaan karkealla hiekalla, kompostilla sekä parilla kourallisella tuhkaa. Varsinaista typpilannoitusta vältetään. Hulluja ei kannata yllyttää.

Leikkaus

Kaikkien hedelmäpuitten muotoilemisen taustalla on pyrkimys saada aikaiseksi puu, joka tuottaa tasaisia satoja vuodesta toiseen.

Keskieurooppalainen imeläkirsikan ammattiviljelijä harjoittaa jopa raakileharvennusta, hienostuneimmista leikkaustekniikoista puhumattakaan. Suomalainen harrastajakollega keskittyy puun terveyteen. Satoa saadaan, jos saadaan.

Täysin toivoton tilanne ei ole. Asiaa voidaan havainnollistaa kolmella kuvalla:

 

 

 

 

 

 

 

Sääoloiltaan tavanomaisena syksynä ’Leningrad must’ talveentuu asiallisesti. Tätä voidaan pitää eräänlaisena viljelyn perusedellytyksenä.

 

 

 

 

 

 

 

’Kristinan’ latvus on mennyttä, mutta puu on kasvattanut parista sivuoksasta jonkinmoisen uuden latvuston. Kunhan juuristo toimii, niin puut pääsevät näyttämään sisukkuuttaan.

 

 

 

 

 

 

 

Säällisen oloinen ’Tontu’ on tuottanut viitenä peräkkäisenä vuonna satoa. Joka kevät jännätään sitä, onko kaarna kaikkialta kiinni rungossa.

Harjaantuneen puunleikkaajan sormi ei mene suuhun imeläkirsikoittenkaan kanssa, sillä kaikki joka käänteessä pätevät perussäännöt koskevat myös imeläkirsikkaa. Kilpalatvoja sekä liian jyrkkiä oksakulmia ei sallita missään oloissa, ja nuoren puun latvaversoa voidaan loppukesästä typistää sen verran, että uusia oksia ilmaantuu muutamia kappaleita/vuosi.

Asiassa suositaan syysleikkausta.

 

 

 

 

 

 

 

Imeläkirsikan oksien kulmiin voidaan vaikuttaa.

 

 

 

 

 

Imeläkirsikan sivuoksaa on typistetty edellisenä syksynä.

 

 

 

 

 

Keväisin sopii poistaa kuolleita oksia. Kuvan kahdesta oksasta on helppo nähdä, kumpi on hengissä.

Imeläkirsikan luumarjoillakin on omat vaivansa. 

 

 

 

 

 

Monilialla on monet kasvot. Kirsikoitten kohdalla puhutaan versotaudista.

 

 

 

 

 

Äärevät kosteusolot vikuuttavat imeläkirsikoita.

 

 

 

 

 

Imeläkirsikan puuaines ei ole erityisen hyvää polttopuuta. Hehtaarituottokin jää vaatimattomaksi.

Lopuksi

Imeläkirsikoitten kasvatusta Suomen oloissa käsittelevää kirjallisuutta on niukalti. Kannattaa kuitenkin tutustua virolaisen Pollin tutkimusaseman virallisiin tuloksiin. Nämä löytyvät kätevästi suurnestori Kalju Kaskin kirjallisesta tuotannosta. Kieli ei tuota vaikeuksia, sillä ollaan selvillä siitä, mitä käsitellään. Jos ”saak” on viisitoista kiloa, tiedetään kyllä missä mennään.

Artikkelin ensimmäisessä osassa luvattiin vastata erääseen kysymykseen. Siispä: karaistuneempien imeläkirsikoitten kanssa touhuajan sopii tähdätä siihen, että pääsee korjaamaan satoa kymmenen vuotta. Näin siis Etelä-Suomessa. 

Artikkelin ensimmäiseen osaan pääsee tästä.

  

Kerro toki muillekin...Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Share on RedditShare on TumblrPin on PinterestShare on LinkedIn