Suomeen lankeava vuosittainen sademäärä on noin puolisen metriä, josta suuri osa tulee lumena. Määrä ylittää roimasti luontaisen haihdunnan, seurauksena kymmeniä tuhansia järviä.

Sateet noudattavat vain niitä sääntöjä, jotka säätelevät vesihöyryn nousua taivaalle, sen jäätymistä ja sen sieltä alastuloa ja matkalla mahdollista sulamista. Viljelijöitten välittömät tarpeet eivät asiassa vaikuta.

Sadeveden talteenotto ennen kuin se vajoaa pohjavedeksi on välkympää kuin sen  maanpinnalle nosto, varsinkin kun sadeveden talteenottoon soveltuvia rakennelmia, taloja, yleisesti suositaan.

Taloja ei juuri rakenneta tontin matalimpaan kohtaan. Tämän lisäksi katon lappeitten keräämä vesi lähtee liikkeelle useamman metrin korkeudelta. Edellytykset veden painovoimaiseen keräämiseen astioihin ovat sitä myöten valmiit.

Kymmenen millin sade sadan neliön katolla tarkoittaa kuutiometriä talteen saatua vettä. Hävikkiä toki esiintyy.

Katolta saapuva vesi on syytä siivilöidä. Tiiliskivi pitää paikallaan rei’itettyä säänkestävää alumiinilevyä. Vesi jatkaa matkaansa parinkymmenen sentin korkeudelta, josta seuraa, että tynnyrissä on aina sen verran vettä, etteivät myrskytuulet vie sitä mukanaan.

 

 

 

 

Varsinaisessa veden varastoinnissa käytetään mahdollisimman suurikokoisia säiliöitä.

 

 

 

 

Varastosäiliöistä lähtevät letkut voidaan yhdistää, jos niin halutaan. Tärkeintä on kuitenkin nostaa letkujen päät tarpeeksi korkealle. Niiden päihin kannattaa liittää kastelusuuttimet.

 

 

 

 

 

Kaikkien vedenohjausjärjestelyiden päämääränä on se, että vesi on ohjattu sinne missä sitä tarvitaan, sekä se, että kasteluveden paine riittää lonkalta suoritettuun kasteluun.

 

 

 

 

 

Alussa tarvitaan tietoa tontin korkeuseroista. Vaaituslaitetta ei tarvitse vuokrata, eikä lasereitten kanssa tarvitse touhuta. Ei edes vaaitusletkua tarvitse lainata naapurista, sillä pelkällä vatupassillakin pärjää.

”Tähtäämällä” pitkin 120 senttiä pitkää vatupassin runkoa pystytään 50 metriin asti näkemään korkeuserot kymmenen sentin tarkkuudella. Lyhyemmän, 60 sentin vatupassin kanssa käytetään suoraa lautaa. Ellei tämä riitä, voidaan tarkistaa letkun avulla, minne vesi valuu.

Suunnittelun lähtökohta on se korkeus, jolta talon nurkalla sijaitsevasta säiliöstä vesi lähtee liikkeelle. Tällainen talonnurkalla sijaitseva astia on välttämätön, sillä heikonkin sateen aikana katon lappeelta rymistelevä vesimäärä on sitä luokkaa, että tavallinen muutaman sentin puutarhaletku ei ehdi sitä kuljettaa pois. Vesiletkua ei siis kannata liittää räystäskouruihin, vaan ohjata vesi kouruista syöksytorviin.

Rankkasateella vettä roiskuu yli räystäskourujen reunojen ja tynnyri saattaa täyttyä hyvinkin nopeasti, josta seuraa, että se vuotaa yli. Talteen saadaan tällöin joka tapauksessa tynnyrillinen vettä. Asiassa auttaa se, että täyttyessään tynnyristä letkun kautta poistuvan veden virtausnopeus kasvaa suhteessa paineen kasvuun.

Menneinä aikoina läpivientien tekijät asioivat putkiliikkeissä, joista ostivat messingistä valmistettuja liitoskappaleita. Samoista liikkeistä tilattiin myös määrätyllä sisämitalla varustettuja messinkiprikkoja.

Nykyään kaikki rautakaupat myyvät tähän tarkoitukseen valmistettuja valmiita paketteja.

Kartiopora on kätevä apuväline, ellei oikean kokoista poranterää löydy. Putkimiehen teippiä käytetään kierteitten tiivistämiseen, vaikka sadevesien sisältämät epäpuhtaudet tukkivat useimmiten muutamassa päivässä mitättömät vuodot. Ajatustapaa ei kannata soveltaa sisätiloissa.

 

Tynnyreitä tai säiliöitä voidaan mielin määrin yhdistää toisiinsa.

 

 

 

 

Syksyllä letkut kerätään kaltevalle pinnalle valumaan tyhjiksi. Liitosten osat, letkupuristimet sekä suuttimet jätetään paikoilleen, sillä nämä kertovat seuraavana keväänä sen, mikä letku kuuluu mihinkin.

 

 

Letkuja on aina säilytettävä niin, etteivät liikoja litisty.