Suomessa avomaalla kasvatettavat yrtit ovat joko yksivuotisia, kuten tilli ja korianteri, kaksivuotisia, kuten persilja ja kumina, tai monivuotisia, kuten sitruunamelissa ja mintut.

Kaikki, sinänsä monivuotiset yrtit eivät kestä Suomen talvea. Yrtit muodostavat siis  kasvutavoiltaan epäyhtenäisen ryhmän.

 

 

 

 

 

Talvehtinut sitruunamelissa toukokuussa.

 

 

 

 

 

Talvehtinut iisoppi toukokuussa.

Kaikki monivuotiset yrtit eivät, perusperennojen lailla, pomppaa esiin keväällä maan uumenista, vaan jatkavat kasvuaan talvehtineitten varsien silmuista. Siinä vaiheessa kun vihreätä esiintyy kasvukauden lopullakin vain kasvien ylimmissä osissa tai pieninä tuppaina kuivien varsien ympärillä, on aika uudistaa kasvusto.

 

 

 

 

 

 

 

Ränsistyvä laventeli toukokuussa.

 

 

 

 

 

 

 

Ränsistyvä aaprottimaruna toukokuussa.

Ei tarvitse olla noita arvostaakseen menneitten aikojen viljelyperinteitä. Haittaakaan tästä ei toisaalta ole. Yrtit ovat mielenkiintoisia kasveja, lällyjä nämä persoonallisuudet eivät ainakaan ole. Koristearvossakin löytyy.

 

 

 

 

 

Tuoksuruutan kukkia.

 

 

 

 

 

 

 

Anisiison kukkia.

Seuraavassa ei paneuduta yrttien käyttötarkoituksiin eikä oteta kantaa niitten vaikutuksiin ihmisen elimistölle. Vanhan ajan rohtokasvien käytön mielekkyyttä, nykytiedon valossa, ei siis käsitellä.

Ennen kuin päästään itse asiaan, nimittäin yrttien keväiseen pistokaslisäykseen, on paikallaan huomauttaa muutamasta asiasta.

Kaikkia yrttejä ei ole tarkoituksenmukaista lisätä pistokkaista. Yksi- ja kaksivuotiaita kasveja on mielekkäintä lisätä siemenistä.

Kasveja voidaan kylmästi siirtää. Mäkimeirami, ruohosipuli ja kangasajuruoho ovat Suomen luonnonvaraisia kasveja, joita voi rapsaista mukaansa kedolta tai merenrannalta. Luonnonvaraisiksi kasveiksi katsotaan myös persilja, tilli, purasruoho, liperi ja saksankirveli.

 

 

 

 

 

 

 

Niityltä talteen otettu kangasajuruoho nostetaan ruukustaan pari kertaa kasvukaudella, jotta saadaan perusteellisesti poistettua heinät. ”Puhdas” kasvusto istutetaan syksyllä.

Paikallaan on myös muistuttaa, että aivan kaikki yrtit eivät tuota hanakasti jälkijuuria.

 

 

 

 

 

Karhunjuuri. Tästä ei sitten tullut yhtään mitään. Myöskään latvapistokkaat eivät suostuneet kehittymään.

 

 

 

 

 

 

 

Pari iisoppia. Pistokkailta kului melkein kolme kuukautta päästä tähän vaiheeseen. Tämä on yllättävän pitkä aika.

Rohtotarhurin kuuluu siis olla ennakkoluuloton kasvienlisääjä. Repertuaarista pitää löytyä siemenlisäysrutiinit sekä kokemusta perennojen jakamisesta. Kookkaitten ryytikasvien kuten saksankirvelin ja liperin kasvatuksessa tämä onkin hyvin tarpeellista.

 

 

 

 

 

Liperin juuri.

Monet ruohovartiset kasvit ovat sen verran hentoja, etteivät sovellu pistettäviksi ilman tikulla tai sukkapuikolla tehtyä alkureikää. Keväällä huomataan myös, että löytyy yrttejä, jotka avomaalla vitkastelevat kasvuun lähdössä.

 

 

 

 

 

Rotevia latvapistokkaita kannattaa suosia, vaikka näitä joutuisi hieman odottamaankin. 

 

 

 

 

 

Pätkät laatikossaan.

Pistokkaat kannattaa pistää riveihin tai ryhmiin. Selkeä, ajan tasalla oleva ”kartta” kannattaa aina laatia.

 

 

 

 

 

Muistin varaan ei pidä jättää mitään.

Jos kyse on vain muutamista lajeista, kannattaa jakaa laatikko muutamiin osiin hennoilla kepeillä.

 

 

 

 

 

Tähän malliin.

Puutumattomien ruohovartisten pistokkaitten ei sovi missään vaiheessa menettää nestejännitystään. Mitä nopeammin ne pääsevät puutarhasta turvehiekkaan, sen parempi. Pistokkaita sumutetaan päivittäin, paitsi niitä, jotka eivät pysy märkinä pystyssä. Laatikon seinämiä ja kantta voidaan aina sumuttaa surutta.

 

 

 

 

 

Pistokaslaatikon kyljen kuuluu näyttää tältä.

Tässä esitelty laatikkokäytäntö on sikäli rujo, että ruukutusvaiheessa laatikkoon jää juuria, joita ei saada nostettua kasvin mukana.

 

 

 

 

 

Pistokaslaatikko on kumottu kompostiin. Esillä luikertelee menetettyjä juuria.

Artikkelin toiseen osaan pääsee tästä