Moderni hedelmänviljely lepää varttamisen varassa. Perusrunko (-juuri) vaikuttaa niin satoisuuteen, satoikään tuloon, talveentumisen ajoitukseen kuin puun lopulliseen kokoon. Jossain määrin voidaan perusrungon valinnalla vaikuttaa jopa siihen, missä vaiheessa puuvartisen kasvin talvinen lepotila murtuu. Asialla on huomattava merkitys hankkeissa, joissa ”eteläisiä” puita tuodaan pohjoiseen päin.

20-vuotiaan päärynäpuun tyvi. Perusrungon ja jaloverson varttamiskohta on selvästi esillä.

 

 

 

 

 

 

Niin koriste- kuin hedelmäpuitten varttamisella on perussyynsä. Muita, kaupallisessa mielessä marginaalisempia syitä löytyy myös. Varttamisen sovellutukset ovat moninaiset.

20-vuotiaan omenapuun  ”luonnoton” tyvipullistuma paljastaa vartekohdan.

 

 

 

 

Varttaja saattaa kiinnostua siitä, monellako tapaa varttamista voidaan suorittaa. Käy ilmi, että vaikka näitä menetelmiä löytyy helposti tusinoittain, ne kaikki osoittautuvat saman teeman eri variaatioiksi.

20-vuotiaan omenapuun lehdiltään eriväriset tyvi- ja runkoversot kertovat, että puu on aivan varmasti vartettu.

 

 

 

 

 

 

Oltiinpa varttamassa sitten perusrunkoon tai latvuksen oksaan, niin kaikkien tekniikoitten sisältö on se, että molempien osapuolten jälsikerrokset saatetaan tiukasti toistensa yhteyteen, jonka jälkeen niitten liikkumattomuus varmistetaan teipeillä, kuminauhoilla tai, kuten melko erikoisissa tapauksissa, hakasten avulla.

Jälsi on kuoren ja mantopuun välinen rajapinta, poikkileikkauspinnan vihreä rengas, jonka muodostaa jakautumiseen, siis kasvuun, kykenevä solukko. Nämä solukot pystyvät myös kasvamaan kiinni toisiinsa.

Seuraavat kolme menetelmää kuuluu tuntea.

• Liitosvarrennos
• Kylkivarrennos
• Kuorivarrennos

Näistä liitosvarrennos on kätevin ja siksi yleisin, mutta huomattavaa on, että määräävä tekijä menetelmän valinnassa on yhteen liitettävien osien paksuus. Perusasioihin kuuluu myös, että se osa, jonka sallitaan olevan paksumpi, on perusrunko, tai kuten latvusvarrennoksessa, puun oksa.

Liitosvarrennos

Tässä yhteenliitettävät omenapuun osat ovat kätevintä ja yleisimmin käytettyä kokoluokkaa 8-10mm.

 

 

 

Osat on liitetty toisiinsa. Jaloverson pää vahataan kuivumisen estämiseksi. Yhdistelmä istutetaan saman tien avomaalle.

 

 

 

Kuusi viikkoa myöhemmin jaloverson molemmat silmut ovat päässeet vauhtiin. Viimeistään tässä vaiheessa jaloverson alempi verso sekä ylempi ”tumppi” poistetaan.

 

 

 

 

 

Liitosvarrennoksessa yhteen liitettävät osat ovat yhtä paksut, kylkivarrennosta käytetään, kun näitten paksuusero on kiusallinen. Kuorivarrennos astuu kuvaan, kun paksuusero on huomattava.

Koska sekä jaloversot että perusrungot ovat eri kohdistaan eri paksuiset (perusrunkoon voidaan varttaa jopa viidentoista sentin korkeuteen), niin useimmiten pärjätään ensimmäisellä menetelmällä, siis liitosvarrennoksella.

Kylkivarrennos

Kylkivarrennoksessa jaloverson viiste on samanlainen kuin liitosvarrennoksessa. Perusrunkoon tehtävän viillon muodon kuuluu myötäillä  jaloverson vastaavaa.

 

 

 

Kylkivarrennoksessa jaloverson paksuuskasvu on ensimmäisenä vuonna huomattava, sillä käytetyt perusrungot ovat useimmiten rotevia. Yleensä  käy niin, että jaloverso pullistuu jo ensimmäisen kasvukauden aikana saman paksuiseksi kuin perusrunko.

 

 

 

 

Kylkivarrennokset vuotta myöhemmin keväällä. Taimet ovat metrin pituisia piiskoja; tulos, jota  nähdään yleensä vain muovihuoneessa.

 

 

 

 

 

Kuorivarrennosta käytetään oikeastaan vain latvusvarrennoksen yhteydessä. Vartettavan oksan halkaisijan ei soisi ylittävän viittä senttiä, sillä tällaisten oksien kuori on jo liian paksua ja jäykkää.

Kuorivarrennos

Oksan kuoreen on tehty mantopuuhun ylettyvä viilto, johon jaloverso on työnnetty. Jaloverson viiste on samanlainen kuin liitos- ja kylkivarrennoksessa

 

 

 

Jaloverson pää on vahattu, ja teippiä on kietaistu kaksi kierrosta.

 

 

 

 

Kolme kuukautta myöhemmin kirvat ovat löytäneet tiensä apajille.