Aloittaa sopii vanhalla viisaudella: mitä monipuolisempi ristipölytys, sen suurempi kilomääräinen kokonaissato. Merkittävää on myös se, että yksittäisten hedelmien laatu on lähtökohtaisesti aina parempi, kun asialla on ollut useampi pölyttäjä.
Kasvatetut päärynä- ja omenapuut voidaan jakaa kolmeen ryhmään, mitä itsepölytyskykyyn tulee.
Ensimmäisen ryhmän muodostavat puut, jotka tuottavat säällisiä satoja ilman minkäänlaista ristipölytystä. Ryhmä on hyvin pieni.
Toisen ryhmän muodostavat puut, jotka selvästi hyötyvät ristipölytyksestä, mutta joiden oksilta löytyy toisinaan itsepölyttyneitäkin hedelmiä. Valtaosa päärynä- ja omenapuista kuuluu tähän ryhmään.
Kolmannen ryhmän muodostavat tietysti puut, jotka eivät tuota minkäänlaista satoa ilman naapuriapua. Ryhmä on hyvin pieni.
Itsepölyttyneet hedelmät voidaan tunnistaa jo siitä, että niiden siementen kehitys on jäänyt puolitiehen. Itämiskykyinen siemen on pullean komia.
Katsotaanpa.
Kaksi ’Elokuun päärynää’. Ylempi viipalesikermä paljastaa pienikokoisen päärynän tasalaatuisen koostumuksen. Esillä ei ole yritystäkään tuottaa siemeniä. Alempi, viipaloitu päärynä on selvästi pölyttynyt.
Tässä vaiheessa esiin astuu epäily apomiktisesta, arkikielellä ilmaistuna ”neitseellisestä” sikiämisestä. Varsinkin päärynät ovat kuuluisia siitä, että ne saattavat tuottaa hedelmäntapaisen ilman minkäänlaista pölytystä.
Neljä ’Valkeaa Kuulasta’. Ylärivissä kolme lajityypillisen kokoista omenaa, joista saatettiin kerätä yhteensä toista tusinaa pulleata siementä. Alempi, pienikokoinen, itsepölyttynyt ja viipaloitu ’Valkea Kuulas’ sisältää vain kukka-aiheitten surkastuneita jäämiä.
Kaksi ’Åkerö’-omenaa, joista oikeanpuoleinen on viettänyt varhaisnuoruutensa pölytyspussissa, vasemmanpuoleinen taas ei. Koejärjestely on jouduttu keskeyttämään, kun mustarastaat sekaantuivat asiaan.
Edellisessä kuvassa on esillä se mielenkiintoinen seikka, että ’Åkerö’ selvästikin pystyy tuottamaan siedettävän kokoisen hedelmän ilman pölytystäkin.
On mahdollista selvittää, pölyttääkö tietty puuvartinen kasvi itsensä vai ei. Kaikki mitä tarvitaan, on pölytyspussi, joka estää ristipölytyksen.
Tarpeisto näyttää tältä:
Säänkestävästä paperista valmistettu muovi-ikkunalla varustettu pussi, pätkä hyvin ohutta sähköjohtoa (ns. paukkulankaa) sekä kuution muotoon saksittu pala vaahtokumia, jossa viilto.
Edellä mainitulla vaahtokumin palasella suojataan oksan kohtaa, johon pölytyspussi kiinnitetään paukkulangalla.
Seuraavaksi valitaan sopivasti sijoittunut oksa, jota useimmiten joudutaan muotoilemaan oksasaksilla. Seuraavassa esiintyvä päärynälajike on ’Pepi’, joka tiedetään itsepölyttyväksi lajikkeeksi. Tarkoitus onkin selvittää, missä määrin ’Pepi’ näin tekee.
Päärynät kukkivat ennen omenapuita. ’Pepin’ kukkasilmut ovat jo toukokuun toisella viikolla ”lumipallo”-vaiheessa.
Varman päälle pelaava myrkyttää tässä vaiheessa koko oksan, sillä olisi noloa jättää tuhohyönteistä pussin suojaan tekemään ilkitöitään.
Pölytyspussi on nostettu valitun oksan ylle ja kiristetty paikoilleen.
Pussin poisto paljastaa melko teutaroidun oksan. Pussin sisällä pituutta kasvaneet versot ovat tässä vaiheessa ehtineet jäykistyä outoihin asentoihin. Oksa on merkitty pätkällä oranssia narua.
Pussitetun oksan päärynät ovat peräti samaa kokoa kuin pölyttyneet. Itsepölyttyneet päärynät on varmuuden vuoksi merkitty maalarinteipillä.
Tähän on tultu. Pussissa kehittyneitten ’Pepien’ sisuksista löytyy vain ”tyhjiä” siemeniä.
Viimeinen silmäys tässä esiintyneeseen ’Pepin’ oksaan. Ne pussin sisällä kehittyneet versot, jotka jämähtivät outoihin asentoihin, poistetaan syksyllä. Koekaniineiksi valittuja oksia joudutaan siis erikoiskäsittelemään sekä keväällä että syksyllä.
’Pepin’ kyky itsepölytykseen on siis omaa luokkaansa. Lajike kuuluu siis niihin harvinaisiin lajikkeisiin, jotka pystyvät tuottamaan säällisen sadon ilman partneria.