Liljakasvien heimoon (Liliaceae) kuuluu sen verran monta sataa lajia, että olisi yllättävää, ellei joukosta löytyisi niin kuolettavan myrkyllisiä, ihmisravinnoksi muuten vaan kelpaamattomia kuin arvokkaita ruokakasvejakin.
Seuraavassa keskitytään Etelä-Euroopasta kotoisin olevaan ruskoliljaan (Lilium bulbiferum) sekä Kauko-Idästä kotoisin olevaan tiikerililjaan (L. lancifolium).
Molemmat ovat alkuperäisillä esiintymisalueillaan perinteisiä ruokakasveja. Suomessa ne ovat perinteisiä koristekasveja, jotka toisinaan karkaavat perennapenkeistä. Ruskolilja löytyy nykyään Suomen luonnonvaraisten kasvien luetteloista, tiikerililja tulee seuraamaan perässä.
Trenditietoisessa sekametsässä kasvaa nykyään ruskoliljoja.
Siemenistä, itusilmusta, sivusipuleista tai kookkaan sipulin ”suomuista” kasvatetuilla ruskoliljoilla menee useita vuosia saavuttaa syötäväksi kelpaava koko. Tiikerililja päässee nopeammin tähän vaiheeseen.
Kuten kuvasta saatetaan päätellä, ruskoliljalta menee ainakin neljä vuotta päästä ruokapöytään.
Sekä liljakukko että kaikenkarvaiset kotilot arvostavat ruskoliljoja.
Ruskoliljan itusilmut kypsyvät myöhään. Kuva syyskuulta.
Tiikerililjan kukat ovat melko lesoja.
Rotevamman tiikerililjan itusilmut kypsyvät jo heinäkuussa.
Keittiössä
Rusko- ja tiikerililjan sipulit voidaan valmistaa ruoaksi monellakin tapaa. Asiaan ensi kertaa ryhtyvän kannattaa paahtaa ne varovaisesti uunissa. Sipulit sopii asetella tulenkestävään vuokaan karkean suolan päälle. Viitisen minuuttia 175-asteisessa uunissa riittää pienikokoisille sipuleille. Vaarana on, että niitten mehevyys menetetään kuivattamalla niitä liikaa.
Ruokasipuleita.
Samat sipulit paahdettuina.
Rusko- ja tiikerililjan paahdetut sipulit ovat yksiselitteisen herkullisia. Sana ”kastanjanomainen” ei oikeastaan tee oikeutta ruskoliljan tai tiikerililjan sipuleille, sillä niitten maku on sekä kevyempi että kukkaisempi kuin kastanjoitten.
Tietyin ilmeisin poikkeuksin kannattaa siis ensin syödä rikkaruohot, ja tämän jälkeen koristekasvit.
Varjoliljaa syödään täällä.