(Iso)nokkonen (Urtica dioica) kasvaa alkuperäisenä kaikkialla Suomessa. Tarkkaan ottaen kyse on kahdesta alalajista, eteläisemmästä etelännokkosesta (U. dioica ssp.dioica) sekä pohjoisemmasta pohjannokkosesta (U. dioica ssp. sondenii).

 

 

 

 

 

Tältä näyttää nokkoskasvusto, josta on armotta kerätty terveellistä ruokaa pitkin kasvukautta. Kuva on lokakuun ensimmäiseltä viikolta.

 

 

 

 

 

Nokkosen proteiinipitoisuus vetää vertoja porkkanan vastaavalle.

Nokkoset ovat kaksikotisia kasveja, joten vain joka toinen kasvi tuottaa siemeniä. Nämäkin ovat proteinirikkaita. 

Huomattavasti hennompi, sekä yksivuotinen että yksikotinen rautanokkonen (U. urens), kelpaa myös ruokalistalle. Kasvi on muinaistulokas, joka hyötyi suuresti siitä, että elikot ennen vanhaan viettivät mahdollisimman paljon aikaa ulkosalla. Nykyään rautanokkonen on taantumaan päin. 

 

 

 

 

 

 

 

Rautanokkosia in situ.

 

 

 

 

 

Vasemmalla nokkosen lehtiä, oikealla rautanokkosen.

Rautanokkosta kannattaa vain höyryttää pikaisesti, sillä sen maku on nokkosta miedompi.

 

Suomessa esiintyy liki kaksikymmentä tädykelajia, joista suurin osa suorastaan piileskelee. Virallisemmin ilmaistuna kasvit ovat satunnaisia. 

Rohtotädykkeelle (Veronica officinalis) ja nurmitädykkeelle (V. chamaedrys) löytyi ennen vanhaan rohdoskäyttöä.

 

 

 

 

 

 

 

Rohtotädyke

 

 

 

 

 

 

 

Nurmitädyke

Varsinaisen tarkastelun kohteeksi päätyy tässä ojatädyke (V. beccabunga). Kyseessä on monivuotinen, vetisistä ympäristöistä löytyvä, maultaan ytimekäs, luikerteleva tädyke.

Kasvi on Manner-Suomessa sekä silmälläpidettävä että hyvinkin harvinainen,  Ahvenanmaalla asiat ovat paljon, paljon paremmin.

 

 

 

 

 

Pätkä ojatädykettä on rapsaistu keväällä ruukkuun. Neljä kuukautta myöhemmin se kukkii. 

 

 

 

 

 

Selvä tädykehän tämä on.

 

 

 

 

 

Ojatädykkeen lehdet ovat möyheät.

Ojatädykkeen jokseenkin mehevät lehdet maistuvat reilusti vihreiltä kasveilta.

 

Keltanokitkerö (Picris hieracioides) on idän suunnalla paikoittain jopa yleinen. Kyse on kaskemisen aikakaudella jalansijaa saaneesta kaksivuotiaasta muinaistulokkaasta. 

 

 

 

 

 

Keltanokitkerön aluslehdet ovat ruodillisia. 

 

 

 

 

 

Keltanokitkerö elokuussa.

 

 

 

 

 

Selvä huiskilomainen mykeröstö, kuten kasvikirjat muotoilevat. 

 

 

 

 

 

Kiehautetut keltanokitkerön lehdet säilyttävät ”paperimaisuutensa”. 

Keltanokitkerön maku on kitkerähkö. Hampailla riittää tekemistä.

Suomessa kasvaa myös toinen kitkerö, yksivuotinen karheakitkerö (P. echioides), mutta kasvi on sen verran harvinainen huithapeli, ettei sillä särpimen hankinnan kannalta ole Suomessa mainittavaa merkitystä.