Vuoden 1922 maatalousnäyttelyssä Tampereella esiteltiin talviomenalajike ’Hannula’ (Meurman-Collan 1943). Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että näyttely pidettiin juhannuksena, siis yhdeksän kuukautta hedelmien poiminnan jälkeen.
’Hannula’ on sittemmin tietysti hukattu. Lieventävänä asianhaarana voidaan pitää sitä, että lajikkeen talvenkestävyys ei ilmeisestikään vetänyt vertoja kaikkein karaistuneimmille Suomessa viljellyille omenapuille.
Hannulan haastajiakin löytyy.
26 toukokuuta. ’Tellissaaren’ kukat ja ’Tellissaaren’ omenat.
Kuvausjärjestely.
Menneen kasvukauden sääolot, poiminta-ajankohta sekä puitten yleiskunto vaikuttavat omenoitten säilymiseen siinä kuin varasto-olotkin. ”Talviomenan” käsite on melko yksiselitteinen: ansaitakseen nimityksensä sen kuuluu säilyä yli talven. Rutinoitunut talviomenien viljelijä katsoo talven olevan ohi, kun omenat on syöty.
Eestiläinen ’Tellissaare’ on lajike, jonka mausta ei mittavista ponnistuksista huolimatta voida sanoa muuta, kuin että se maistuu omenalta. ’Tellissaare’ on hyvä omena samassa mielessä kuin suomenhevonen on hyvä hevonen.
Lajikkeen suosio perustuukin pitkälti siihen, että se saattaa hyvinkin olla Suomessa tällä hetkellä viljellyistä omenoista säilyvin.
’Tellissaare’ ei kuitenkaan ole aivan ongelmaton. Ellei puun latvusta pidetä tarpeeksi ilmavana, niin lokakuun alussa löytyy aina jonkin verran turhanpäiväisiä, alikehittyneitä omenia, jotka eivät jaksa kypsyä varastoinnin aikana. Tätä voidaan ennaltaehkäistä myös huolellisella raakileitten harventamisella.
