Isohietasinappi (Diplotaxis tenuifolia) kasvaa villinä pitkin Euraasiaa. Suomeen se on kirjaimellisesti rantautunut purjelaivojen painolastina käyttämien maamassojen seassa. 

Kovin yleisestä kasvista ei ole kyse, eikä kasvia joka rannalla tavatakaan, joten siementen hankinnassa käännytäänkin yleensä siementuottajien puoleen.

 

 

 

 

 

Kuvan kivenmurikat ovat peräti vajaan kahden millin kokoisia. Vihreät pilkut taas ovat itäneitä isohietasinappeja.

 

 

 

 

 

Isohietasinapit kehittyvät aluksi rasittavan hitaasti. Ruukutettuja isohietasinappeja joudutaan kastelemaan varovasti hyttysverkon läpi, jotteivät pienet taimet huuhtoutuisi ulos ruukuistaan.

 

 

 

 

 

Istuttamaan on päästy vasta kesäkuun lopulla.

 

 

 

 

 

Heinäkuun puolessavälissä kasvustot pääsevät vauhtiin.

 

 

 

 

 

Esikasvatettu isohietasinappi kukkii hieman harvakseltaan loppukesällä.

Isohietasinappia tavataan kutsua ”villirucolaksi”, ja syystäkin, sillä isohietasinapin maussa on samaa kirpeyttä kuin ”aidossa” rucolassa. Tyylikkäin tapa nauttia isohietasinappia on syödä se sormin. 

 

 

 

 

 

 

 

Siis näin. Lehtien päälle ripoteltu salaattikastike on sinapilla höystetty vinaigrette.

 

 

 

 

 

Lautaselle jää lehtiruotien alimmat päät. Loppukesästä nämä ovat hieman kuituisia.

Isohietasinappi on monivuotinen kasvi. Tällaisille joka vuosi esiin pomppaaville salaattien tapaan hyödynnettäville perennoille kuuluisi keksiä oma ryhmänimi. Tämä selkeyttäisi sekä ajattelua että suunnittelua.