Sikuri ja endiivi

Kastanjoitten jälkeen saapuvat Keski-Euroopasta kauppoihin ns. joulusalaatit, saman painoiset, tiukat, kuin sorvista tulleet kääröt. Kyseessä on jalostettu muoto vanhasta tutusta sikurista (Cichorium intybus).

Kunhan kotipuutarhuri lakkaa huolehtimasta siitä, pystyykö hän samaan kosmeettiseen laatuun ja tyytyy itse asiaan, nimittäin vuoden pimeimpään aikaan hyödettävään salaattiainekseen, pääsee hän vauhtiin.

Ammattimaisessa viljelyssä käytetään miedon makuisiksi jalostettuja lajikkeita, mutta tienposkesta löytynyt perussikurikin tuottaa asiallista särvintä.

Pientä, niin kaupan kuin yleisönkin ylläpitämää nimistösekaannusta aiheuttaa toisen salaattina käytetyn sikurikasvin, endiivin, (Cichorium endivia) olemassaolo. Tämä pitkänpäivän kasvi kukkii Suomessa jo ensimmäisenä kasvukautenaan, joten se saatetaan kylvää vasta juhannuksen jälkeen, jotta se ei kesken kaiken kukkisi. Yksikin ”täysi” päivä saa kukintavirityksen laukeamaan, eikä mikään varjostus voi tämän jälkeen estää endiiviä tuottamasta kukkavartta, mikä heikentää lehtien laatua. Raaka jätkä tosin syö tämän kukkavarrenkin.

Maailmalta löytyy endiivilajikkeita, jotka eivät ole kovin herkkiä kukkimaan. Tosin ne on jalostettu Etelä- ja Keskieuroopan valo-olosuhteisiin, eikä ole takeita siitä, että ne käyttäytyisivät Suomessa aivan samalla lailla kuin Italiassa.

Voidaan pyrkiä yhteenvetoon: sikuria viljellään juurakoiden takia, jotka hyödetään talvella, endiiviä syödään pitkin kasvukautta, ennen kuin ryökäleet alkavat kukkimaan. Näin helpolla ei kuitenkaan päästä, sillä löytyy sikurilajikkeita, joita hyödynnetään endiivien tapaan syömällä ne suoraan avomaalta. Kuuluisimmat näistä ovat Radiccio-ryhmän punasikurit sekä Foliosum-ryhmän ’Zuckerhut’.

Viljelyssä olevat endiivit jaetaan kahteen ryhmään: kähärälehtiset Fris’ee-ryhmään, sileälehtiset Escarole-ryhmään. Fris’ee-salaatteja viljellään Suomessa kaupallisesti niin kesällä kuin talvellakin. Sileälehtiset siloendiivit taas ovat Suomessa hyvin harvinaista herkkua.

Sekä sikurin että endiivin siemenet voidaan esikasvattaa huhtikuussa tai kylvää avomaalle kesäkuun alkuun mennessä. Avomaalle kylvetyt siemenet kurovat kokoeron umpeen keskikesään mennessä. Talvella hyödettävien sikurien kohdalla tähdätään koko kasvukauden kestävään kasvattamiseen, endiivin kasvatuksessa huomattavasti lyhyempään. Endiiviä voidaan kylvää ulos vaikka parin viikon välein, jolloin sen lehdet syödään ennenkuin kukkavana ilmestyy näkyviin. Vuonankaalien kasvattajille strategia on tuttu. Endiivien siemenomavaraisuuteen tähtäävä antaa tietysti muutaman kasvin kukkia.

Jos viljeltävänä on kaksi ns. näköislajia, kannattaa sekaannuksien välttämiseksi koulia ne erimuotoisiin ruukkuihin. Sikurit ovat lajiketta ’Brussels Witloof’, endiivit lajiketta ’Diva’.

 

 

 

Kesäkuun alku. Vasemmalla kaksi riviä sikureita, oikealla kaksi riviä endiivejä.

 

 

 

 

Heinäkuun alku. Kasvu on tukevasti käynnissä. Valkaisuun on ryhdyttävä viimeistään tässä vaiheessa, jotta siitä olisi hyötyä.

 

 

 

Endiivin isoimmista, siis uloimmista lehdistä voidaan leikata osa vihreästä osasta pois. Jäljelle jäävä, voittopuolisesti valkoinen osa muistuttaa kiinankaalia mitä suutuntumaan tulee. Kuten kiinankaaliakin, endiiviä voidaan wokata. Tämä vähentää sen kitkeryyttä.

 

 

Endiivien kitkeryyttä voidaan myös ”laimentaa” valmistamalla sekasalaattia.

 

 

 

 

 

 

Elokuun alku. Ämpärit on sijoitettu endiivien ylle useita viikkoja aiemmin, mutta tämä ei ole estänyt niitä tuottamasta kukkavarsia. Kahden endiivin on annettu kukkia.

 

 

 

Endiivin kukka muistuttaa suuresti sikurin kukkaa.

 

 

 

 

Sikurin mahdollinen kukkiminen ei ole hirmuinen ongelma. Sikuri on mainio leikkokukka eikä kukkiminen varsinaisesti tyhjennä sen ravintovarastoja, tästä pitävät isot lehdet huolen. Sikurin kukinta ensimmäisenä vuonna on tosin hyvin harvinaista.

Hallankestävien lehtiensä takia sikuri porskuttaa avomaalla vielä lokakuussa, vaikka yhteyttäminen kyllä lakkaa, kun keskilämpö laskee tarpeeksi. Tällöin sikuri ryhtyy siirtämään voimavarojaan juuristoonsa. Maanpinta saa jäätyä ja sulaa, sikuri ei hätkähdä.

Ennen maan lopullista jäätymistä sikurinjuuret kaivetaan ylös. Sivujuuret voidaan isoimmista poistaa ja haudata saman tien takaisin mahan, josta ne versovat seuraavana keväänä. Sikurin siemeniä ei siis välttämättä tarvitse kylvää joka vuosi.

Lokakuun lopulla on ensilumi langennut maahan ja sikurit on siirretty seitsemän litran ruukkuihin. Rautakankea ei ole tarvittu, kuvaan se on päässyt työkalukorvauksen toivossa.

 

 

Siistityille sikurin juurille järjestetään lepovaihe: mitä kylmempi, sen lyhyempi se voi olla.

Juuret viedään 0-4 asteiseen maakellariin, josta ne haetaan hyödettäviksi aikaisintaan joulukuun lopun tienoilla. Hiekkaan tai turpeeseen varastoidut juuret säilyvät iskuvalmiina jopa kevääseen, kunhan lämpötila ei varastoinnin aikana nouse yli neljän asteen.

Sikurinjuuret voidaan myös varastoida avomaalta kerättyyn multaan.

Juuret voidaan hyötää samassa astiassa, missä ne on säilytetty. Nämä tuodaan sellaisenaan huoneenlämpöön (keittiö)komeroon ja pidetään huolta siitä, etteivät kehittyvät lehtisuput joudu valon tai kuivattavien ilmavirtojen kanssa tekemisiin. Hiekka, turve tai multa pidetään kosteahkona, ravinteita juurilla on omasta takaa. Hyötövaihe kestää parisen viikkoa.

Tätäkin näkee: ruukussa on vain yksi juurakko, mutta tammikuussa pintaan nousee useita pontevia lehtisuppuja. Näin ei koskaan käy belgialaisessa salaattitehtaassa. Salaattisikurin hyötäminen on selvästi tekniikkalaji.

 

 

 

 

 

Sikuri kylväytyy jossain määrin itsekseen, mitä todistaa sen säilyminen kultturimaisemassa  muistona pula-ajoista, jolloin sen pilkottua juurta paahdettiin kahvin korvikkeeksi. Tätäkin kannattaa kokeilla, tosin nykyään pontimena lienee juoman kofeiinittomuus, ei niinkään kahvin hinta.

Jotakuinkin kaikkia perennoja voidaan lisätä jakamalla juuristoja tai pätkimällä juuria.

Kuvassa kolme toukokuussa pätkäistyä sikurin juurenpätkää.

 

 

Samat kolme sikurinpätkää juhannuksena. Mitä massiivisempi juurenpätkä, sitä isompi taimi. Mikään ei estä ruukuttamasta näitä suurempiin ruukkuihin ja katsomasta  saadaanko ne hyödettyä talvella.

 

 

 

 

 

Permakulttuuriin suuntautuva käsittelee muutaman voikukan sikurinsa seuraksi. Voikukka on lajiopillisesti aivan oma lukunsa, mutta summamutikassakin kerätty aines hyötyy kyllä pimeässä ja huoneenlämmössä maukkaaksi ja rapeaksi.

Kerro toki muillekin...Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Share on RedditShare on TumblrPin on PinterestShare on LinkedIn