Perustaminen

Hedelmäpuun tyvellä kasvava nurmikko tai muu kasvusto vie niin vettä kuin ravinteitakin. Koriste- tai hyötykasvustoa ei näin ollen kannata perustaa kovin nuoren puun tyvelle, vaan järjestää ensin halkaisijaltaan vähintään parimetrinen rikkaruohoton alue, joka otetaan käyttöön kunhan puun kehitysvaihe tämän sallii.

Puun juurien ravinnonottovyöhykkeen katsotaan sijaitsevan pääasiassa siellä, minne oksankärjet ulottuvat.

Kuusivuotiaan hedelmäpuun juuristo, joka on kasvanut kolmen neliön kokoisen rikkaruohottoman alueen ulkopuolelle, on jo ottanut tuntumaa ympäröivään nurmikkoon. Sen tyvelle istutetut kasvit eivät tässä vaiheessa enää mainittavasti häiritse puuta.

Viisi vuotta on kulunut siitä, kun paikalle on tuotu kymmenen pientä karhunlaukkaa. Kasvusto koostuu tässä vaiheessa näitten itsekylväytyneistä siemenjälkeläisistä.

 

 

 

Kuusi kerrotun keltavuokon juurenpätkää tuottaa viidessä vuodessa melkoisen kasvuston. Kasvi on selvästi peruskeltavuokkoa rehevämpi.

 

 

 

Itse rikkaruohottoman alueen perustaminen ei ole puutarhatyötä kummempaa. Alueen reuna merkataan selvästi (istutus)lapiota käyttäen. Mitoituksessa voidaan käyttää joko rimanpätkää tai narua, joka sidotaan löysästi puun tyven ympärille.

Nurmikon ja rikkaruohottomaksi aiotun alueen väliin kaivetaan pienoisoja, joka erottaa nämä selkeästi toisistaan. Tämän ”ojan” sisäpuolelle jäävää kasvustoa ei kannata myllätä, vaan tukahduttaa. Muovilla on kannattajansa, mutta paperillakin pärjää. Muovia voidaankin käyttää ensimmäisenä kasvukautena tukahduttamiseen ja korvata se seuraavana vuonna paperilla. Talveksi muovit poistetaan, sillä elämää ei kannata tehdä myyrille liian helpoksi.

Vastaistutettu omenapuu. Kymmenenkään vuoden kuluttua se ei tule oksillaan häiritsemään ruohonleikkuuta.

 

 

 

Valkaisematon suojapaperi, jolla maalarit suojaavat lattioita on erinomainen paperivaihtoehto. Se kestää leikiten pari vuotta, mikä tarkoittaa sitä, että on kaksi vuotta aikaa järjestää puun tyvelle orgaanista katetta, jolla pärjää seuraavan vuoden. Katemateriaalin keruu on kierre, joka ei koskaan katkea.

Niin sanottu keräävä ruohonleikkuri on mainio apu tilanteessa jossa katemateriaalista on  ainainen pula. Tämä pula vaatii resurssien keskittämistä: jos tarpeeksi paksua kerrosta ei puun tyvelle saada aikaiseksi, on parempi käsitellä alue heiluriharalla, siis pitää tyvi mulloksella odottamassa hetkeä, jolloin katetta on koossa sellainen määrä, jolla on käytännön merkitystä.

Etummaisen puun tyvelle on koottu reilusti lehtiä, taaempi taas pärjää nurmisilpulla.

 

 

 

 

Kuten nurmikosta saatetaan päätellä, meneillään on sateeton kausi. Tällöin joudutaan kastelemaan nuorempia ja vastaistutettuja puita. Kunnon katteella varustettua puuta ei tarvitse kastella.

 

 

Sanomalehtipaperia käyttävä saattaa joutua korjailemaan jälkiään jo ensimmäisenä vuonna. Mikään suuri vaiva tästä ei synny, useimmiten riittää, että puut kierretään kerran kasvukaudella. Mukaan otetaan kottikärry, jossa on hesaria ja hiekkaa. Sanomalehtipaperista läpi työntynyt kasvinroikale peitetään muutamalla kerroksella paperia ja päälle ripotellaan hiekkaa.

Talvi rikkoo tämän kaiken, mutta jos on kyse pienistä alueista, niin mikään ei estä toistamasta tätä kohtuuden rajoissa niin kauan kuin se on tarpeen. Puut eivät häiriinny muutamasta tyvilleen lisätystä kourallisesta karkeaa hiekkaa. Hesari taas katoaa jonnekin.

Sanomalehtipaperi on talven jäljiltä kehnossa kunnossa, mutta toukokuun lopulla on saatu kerättyä tarvittava määrä silppua. Sanomalehtipaperia ei enää tarvita.

 

 

 

Ränsistyneen reuna-alueen putsaus käy kätevästi voikukkaraudalla. Tuotto kompostoidaan tai ripotellaan nurmikolle.

 

 

 

Nuori, 1-3 vuotias nurmikko rönsyilee aggressiivisesti. 10-vuotias on jo rauhoittunut eikä hyökkää rikkaruohottomalle alueelle. Jos tällaista esiintyy, niin kyseessä on juolavehnä.

 

 

 

 

 

Nurmisilppua käyttävä huomaa melko pian, että tarhassa, jossa puut on istutettu nurmeen neljä metriä kanttiinsa ja jotka on varustettu kolmen neliön suuruisilla rikkaruohottomilla tyvillä, niin syntyvä silppu kattaa vain viidenneksen vuotuisesta tarpeesta. Rittävän kerrospaksuuden katsotaan olevan vähintään kymmenen senttiä.

Tämän lisäksi silppuu syntyy pitkin kasvukautta. Kesäkuussa levitetty silppu on jotakuinkin kadonnut syyskuuhun mennessä, ja elokuussa levitetty silppu, joka säilyy vallan mainiosti talven yli, näyttää kyntensä vasta seuraavana vuonna.

Lokakuussa levitetty silppukerros seuraavan vuoden huhtikuussa.

 

 

 

 

 

 

Silppua voi myös tuoda tarhan ulkopuoleltakin. Jos tontilta löytyy pajupöpelikkö, tämä voidaan raivata maata myöten, tasoittaa suurpiirteisesti haravalla ja täyttää syvimmät painaumat. Jos tämä tehdään aikaisin keväällä ja leikataan aluksi melko korkealta, niin loppukesällä voidaan alueelta kerätä silppua.

Kaksi vuotta aikaisemmin pöpelikköön raivattu 30 neliön alue tuottaa kasvukaudessa neljä pienehköä kottikärryllistä vihersilppua. Silppu muodostuu n. kahdestakymmenestä kasvista, joista vain osa on heinäkasveja.

 

 

Oksia katemateriaaliksi keräävä ottaa mukaansa kottikärryt, kun hän keväisin kiertää kasviaidat ja -aidanteet. Ihanteellinen  materiaali on tietysti sellainen, joka voidaan saman tien pätkiä oksasaksilla parinkymmenen sentin pätkiksi. Paksummat tapaukset käsitellään raivaussaksilla, vielä paksummat sahataan hellapuiksi.

Jos katemateriaalina käytetään vain hedelmäpuitten pätkittyjä oksia, niin tähän tarvitaan vähintään kymmenen muun täysikasvuisen puun vuotuinen tuotto. Tilanne paranee vuosi vuodelta, sillä mitä paksumpi kerros on, sitä kauemmin ylimmät pätkät joutuvat odottamaan vuoroaan päästä kosketuksiin maan kanssa ja sitä kautta lahoamaan. Ennemmin tai myöhemmin viisi puuta riittää.

Syksyisin otetaan talteen lehdet. Näitten kohdalla muistetaan, että ne kuivuvat seuraavan vuoden keväällä ja lentävät saman tien taivaan tuuliin. Maalis-huhtikuun aikana leikatut aikuisen hedelmäpuun oksat riittävät juuri ja juuri sitomaan nämä lehdet paikoilleen.

Kunhan alusta on riittävän laaja, suurin osa lehdistä tipahtaa juuri siihen mihin pitääkin. Haravoinnissa riittää puun kiertäminen kahdesti sesongin aikana.

 

 

 

Kasvit

Kasvupaikka puun tyvellä asettaa ehtoja käytettäville kasveille. Näitten juuria ei raaski kaivaa esiin maasta, joten suurikokoiset perennat, joita jouduttaisiin usein jakamaan, eivät ole viisaimpia valintoja. Monivuotisten joukosta löytyy kyllä pieniä ja näppäriä, joitten suhteen kannattaa muistaa, että Suomen luonnonvaraisen kasvin leviäminen rikkaruohoksi ympäristöön on monen mielestä lohdullisempaa kuin vierasperäisen kasvin vastaava riehaantuminen.

Kiurunkannus leviää iloisesti nurmikkoon. Miten sille käy, riippuu nurmikonleikkuun ajankodasta.

 

 

 

Näreissään siitä, etteivät päässeet omenapuun kimppuun, ovat myyrät syöneet lumen alla talvehtimista yrittäneiden sinivuokkojen lehdet. Näin saattaa käydä vuodesta toiseen.

 

 

Mitä enemmän tarhassa ylipäänsä on kukkivia kasveja, sitä enemmän paikalla pörrää pistiäisiä. Osa niistä on loispistiäisiä, jotka verottavat tehokkaasti tarhan toukkakantaa. Asian näin näkevä istuttaa tai kylvää komeasti kukkivia kasveja puitten tyville kasvinsuojelumielessä.

Koristekasvit muuttuvat hyötykasveiksi myös silloin, kun ne houkuttelevat tarhaan pölyttäviä hyönteisiä. Monen kevätkukkijan kohdalla tämä on sangen ilmeistä: hedelmäpuun alla huhti-toukokuun vaihteessa kukkivat lehtoimikät auttavat kimalaisia selviämään kevään koettelemuksista. Seuraavassa vaiheessa, puitten kukkiessa, kimalaiset siirtyvät näitä pölyttämään.

Kesymehiläinenkin arvostaa lehtoimiköitä vaikka joutuukin väistämään isompikokoisia kimalaisia.

 

 

 

Myös niin sanotut typpikasvit ovat tässä yhteydessä kiinnostavia. Siinä missä ’tavallinen’ kasvi tyytyy kierrättämään ravinteita, typpeä ilmakehästä juuristonsa bakteerien avulla keräävä ei ainoastaan tuota katemateriaalia kuluttamatta maan typpivaroja, vaan lisää niitä.

Palkokasveihin lukeutuva kevätlinnunherne yhdistää hyödyn hyötyyn, valkoapilaa nurmikkoonsa haluava kasvattaa näitä puittensa tyvellä, koska näin järjestyy käteisvarasto, josta on helppo kerätä loppusyksyisin siemeniä.

Yksivuotista jänönapilaa ei istuteta, vaan siemenet heitetään kohti puun tyveä ja lähdetään kahville. Jänönapila hoitaa loput.

 

 

 

Edustan punakukkainen kasvusto lienee puna-apilan ja metsäapilan yhteinen geneettinen projekti joka on ilmaantunut puun tyvelle omia aikojaan ja teitään. Taustalla maahumala pitää rikkaruohoja kurissa ja metsänätkelmä kiipeää imeläkirsikkaan. Luonnonkasvit rulettaa.

 

 

 

 

Unohtaa ei sovi myöskään syötäviä kasveja, varsinkaan ei luonnonvaraisia lehtivihanneksia, sillä nämä tulevat tyypillisesti toimeen omillaan, siis ilman varsinaisia viljelytoimenpiteitä. Hedelmäpuun tyvelle kannattaakin jättää läpi kasvukauden tuoreena säilyvä salaatti-puhvetti.

Tavalla tai toisella rikkaruohottomaksi käsitelty alue puun tyvellä saattaa osoittautua puutarhan viimeiseksi käymättömäksi korpimaaksi, ainoaksi paikaksi minne vielä mahtuu istuttamaan jotakin.