Asian taustaa

Vartetuille hedelmäpuille tyypilliset tyvivesat ponnahtavat esiin nimensä mukaisesti puun tyveltä, siis perusrungon maanpäällisestä osasta. Juurivesaksi kutsutaan taas seuraavassa vesaa, joka myöskin on tätä samaa perusrunkoa, mutta joka on pompannut perusrungon juuristosta. Tarkka rajanveto ei aina ole mahdollinen.

Molemmat tapaukset kehittyvät juhannukseen mennessä 10-20 sentin mittaisiksi.

Seuraavassa katsotaan, saadaanko niille kasvatettua juuret.

Hankkeen tarkoituksena on tuottaa uusia perusrunkoja.

Asian taustalla väijyy se tosiasia, että niin omenan kuin päärynänkin tavanomainen pistokaslisäys on mahdollista niin keväällä kuin kesäkuussakin, mutta tulokset eivät yleenä ole kovin kummoisia.

Aikuisen, satoa tuottavan omenapuun versot eivät sovellu pistettäviksi yhtä hyvin kuin nuoren, mieluiten vain muutaman vuoden ikäisen puun versot.

Perusrungon tyvi, jonka tuottamat vesat johdonmukaisesti poistetaan, onkin tässä katsannossa sikäli mielenkiintoinen, että se ei, tietyssä mielessä, koskaan kasva aikuiseksi.

Huhtikuussa pohjalämmöllä varustettuun pistokaslaatikkoon pistetty tarhaomenapuun latvapistokas on syksyyn mennessä saanut aikaiseksi yhden vaivaisen juurenpätkän. Pistokas edustaa n. kymmentä prosenttia pistetyistä latvapistokkaista.

 

 

 

 

 

Päärynäpuut ovat samassa käsittelyssä ja ajassa tuottaneet enemmän juurta. Juurtuneet pätkät edustavat n. kahtakymmentä prosenttia pistetyistä latvapistokkaista.

 

 

 

 

 

Asian taustaa on myös se, että kantolisäyksessä ei niinkään piitata siitä, nouseeko verso tarkkaan ottaen juuristosta vaiko itse kannosta, sillä molemmathan mullataan, jonka jälkeen ne tuottavat mullan suojissa juuria. Suomessa varaudutaan siihen, että tähän kuluu kaksi vuotta.

Seuraavassa näitä versoja ei mullata, vaan irrotetaan rungon alaosasta ja juurista, jonka jälkeen niitä käsitellään kuin puutumattomia pistokkaita.

 

Ja sitten itse asiaan

’Antonovka’-siemenperusrungolle vartetun omenapuun tyvi kesäkuun loppupuolella.

 

 

 

 

 

 

Saalis koostuu niin juurivesoista kuin tyvivesoistakin.

 

 

 

 

 

Rotevimmat juurivesat on pistetty pistokaslaatikon toiseen päähän…

 

 

 

 

… ja selvästi pienemmät tyvivesat toiseen.

 

 

 

 

Yli puolet versoista on elokuun loppuun mennessä tuottaneet juuria. Seassa on yksi tyvivesa, loput ovat juurivesoja.

 

 

 

 

Ennen viimeistä tuomiota ehditään tarkastella tapausta, jossa samanlaisen käsittelyn kohteena on kirsikkaluumu.

Persikan perusrunkona käytetty kirsikkaluumu on tuottanut tyvivesan, joka on kesäkuun lopulla repäisty irti.

 

 

 

 

 

 

Kirsikkaluumun vesa on pistetty ruukkuun, jossa on turvehiekkaa. Vesaa on suojattu kuivumiselta pystyttämällä sille teltta.

 

 

 

 

 

 

Loppukesään mennessä verso ei ole varsinaisesti kasvanut, mutta sillä on sentään lehdet tallessa. Niiden sisältämät ravinteet tulevat kulkeutumaan vaivalloisesti kehittyvään juuristoon.

 

 

 

 

 

Kirsikkaluumu on viettänyt talven maakellarissa. Seuraavana keväänä se on lähtenyt  kasvuun. Vuoden kuluttua se kelpaa jo perusrungoksi.   

 

 

 

 

 

 

Voidaan pyrkiä yhteenvetoon. Hedelmäpuitten tyvi- ja juurivesoja kannattaa yrittää juurruttaa uusiksi perusrungoiksi, sillä tämä tuottaa jonkinmoista tulosta.

Koska nämä joudutaan joka tapauksessa poistamaan, niin asiassa voidaan sanoa syntyvän peräti synergistä hyötyä.

Käsitellyt juurivesat olivat huomattavasti rotevampia kuin tyvivesat. Kokemuksesta tiedetään, että isokoiset pistokkaat juurtuvat lähtökohtaisesti ripeämmin kuin massaltaan pienemmät.

Voidaan myös varovaisesti olettaa, että juuresta, siis maan alta, esiin ponnahtanut juurivesa, jonka tyvi on ehtinyt viettää maan alla muutaman kuukauden, olisi ”valmiimpi” tuottamaan jälkijuuria kuin kaarnasta repäisty. Kirjoittaja ei tosin pysty kuvittelemaan mittausjärjestelyä, jolla tämä voitaisiin todentaa.

Mutta jäähän meille kenttäkokeet.