Pistokkaita on harrastettu yhtä kauan kuin puutarhan hoitoakin, ja kertynyt tietomäärä on valtava. Suurin osa tästä löytyy puutarha-alan kirjallisuudesta, mutta tulkintaa on hyvä harjoittaa.

Jos vaahteroita neuvotaan suomalaisessa ammattikirjallisuudessa lisäämään siemenistä, ja vaahteran lajikkeita varttamalla, niin rivien välistä luettava viesti on selvä, mutta koskee tarkkaan ottaen vain Suomen ainoata luontaisesti esiintyvää vaahteralajia. Laajemmassa kuvauksessa otettaisiin huomioon, että hyvin monet avomaalla pärjäävät vierasperäiset vaahteralajit ovat helppoja lisätä puutumattomista pistokkaista.

Kyse ei ole koskaan varsinaisesta tiedon puutteesta, vaan tiedon tarkoituksenmukaiseksi katsotusta annostelusta.

Mongolianvaahtera ja kolmihammasvaahtera. Puutumattomia latvapistokkaita, 1v. Joukosta puuttuu japaninvaahtera.

 

 

 

Pyökkejä. Puutumattomia latvapistokkaita, 1v. Kasvia ei neuvota juuri missään lisäämään pistokkaista. Tämä kyllä onnistuu, mutta lisäysmateriaali on syytä kerätä vain muutaman vuoden ikäisten puitten joukosta.

 

 

Aivan oman lukunsa muodostaa suomennetut, keskieurooppalaisia käytäntöjä kuvaavat puutarhakirjat. Hollantilainen kotipuutarhuri saattaa pistää puolipuutuneita pistokkaita suoraan lämmittämättömän kasvihuoneensa kohopenkkeihin elokuussa. Seuraavan vuoden keväällä hän nostaa juurtuneet taimensa ylös maasta. Käytännön mahdollistaa sikäläinen pitkä ja lämmin syksy, vuodenaika, jota Suomessa ei esiinny. Lämmittämättömässäkään hollantilaisessa muovihuoneessa ei juuri esiinny routaa.

Metsäruusu. Puutumaton latvapistokas, 1v. Keskikesällä pistetyille ruusuille on syytä järjestää pitkä lämmin jakso varsinaisen kasvukauden jälkeen. Juuret ilmaantuvat yleensä tänä aikana hujauksessa.

 

 

Yleisiä ovat myös yleistävät käsitykset, jotka eivät kumpua ainakaan perusteellisesta asiaan paneutumisesta. Tyypillinen tällainen käsitys on, että lehtipuut ovat helpompia pistokaslisättäviä kuin havupuut.

Koreanpihta, kiinankataja, japanin marjakuusi. Puutuneita latvapistokkaita, 1v. Suomessa avomaalla viihtyvät havupuut ovat, mäntyjä ja lehtikuusia lukuunottamatta, helppoja lisätä pistokkaista.

 

 

Ammattilaisilla on aivan eri agendat, resurssit ja rutiinit kuin kotipuutarhurilla.

Jos ammattilaiset lisäävät esim. japaninruusukvitteniä yksinomaan keväällä, heillä on siihen syynsä, jotka liittyvät ajankäyttöön.

Ruusukvitteneitten tapauksessa lisäysmateriaali ehditään keräämään ja pistämään ennen varsinaisia kevätkiireitä.

Kotipuutarhuri taas lisää ruusukvitteninsä keskellä kesää, koska näin on hänelle helpointa. Tulos on molemmissa tapauksissa juurtumisen osalta yhtä hyvä.

Ajallisesti kotipuutarhuri ”menettää” tässä puoli kasvukautta, mutta hänen tavoitteenaan ei ollutkaan saada kasvit myyntikuntoon kahdessa kalenterivuodessa.

Sinialppiruusu. Puolipuutunut latvapistokas, 2v. Rodojen lisäys vaatii käytännössä pohjalämmöllä varustetun lisäyslaatikon, pisti ne sitten keväällä tai loppukesästä. Rodojen pistokaslisäys on yhtä tuskallisen hidasta kuin siemenestä kasvattaminen.

 

 

 

 

Asiassa vaikuttaa myös se, mitä kotipuutarhurin mielestä kannattaa tehdä, ja mitä ei. Syksyllä myyntiin tulevat koristekanervat maksavat kaksi euroa, eikä näitten omaehtoista lisäämistä  voida pitää erityisen taloudellisena. ”Turha touhu” ja ”osaaminen” ovat kuitenkin kaksi eri asiaa.

Vasemmalla tavallisia kanervia, oikealla kellokanervia. Puolipuutuneita latvapistokkaita, 2v. Kanervia suositellaan lisättäviksi puutuneista tai puutumattomista versoista, mutta syksyinenkin pistäminen tuottaa tulosta.

 

 

Pihallaan touhuavan pelisuunnitelma poikkeaa ammattilaisten vastaavasta myös varusteitten osalta: kaikkia värkkejä hänellä ei ole käytössään, mutta ei ole sanottua, että hän niitä kaikkia tarvitseekaan. Kireäksi revittyä tehokkuutta tarvitaan vain, jos lisättäviä kasveja on 20000 kappaletta. Kourallisen kohdalla riittää harkintakyky.

Tästä on käytännössä kaksi seurausta. Ensinnäkin kotipuutarhuri saattaa pistokaslisätä sellaisia kasveja, joita ammattilaiset eivät koskaan lisää. Kasvilajeja, joittenka pistokkaista juurtuu keskimäärin vain 10%, lisätäänkin taimistoilla siemenistä tai varttamalla. Kolmas vaihtoehto on solukkolisättyjen taimenalkujen jatkokasvatus.

Vasemmalla tervaleppä. Puutunut latvapistokas, 2v. Oikealla kanadantuija. Puutunut latvapistokas, 1v. Niissä melko harvoissa tapauksissa, joissa tervaleppä suostuu tekemään jälkijuuria, niin se tekee nämä hyvinkin ripeästi. Kanadantuija taas on satavarma juurtuja.

 

 

 

 

Toiseksi kotipuutarhurilla on varaa pitää hauskaa. Hän muistaa kokeilijastatuksensa ja puolustaa merkillisiä pistokaskokeilujaan (puutarha)tieteen vapaudella.

On uljasta epäonnistua metsätammen juurruttamisessa. Pistokkaat tuottavat kallusta, mutta tähän asia sitten jääkin. Varsinaisia juuria ei koskaan näy.

 

 

 

Lehtovatukka. Puutumaton latvapistokas, 1v. Puolipensaita lisätään juurivesoista ja juurenpätkistä. Se, että joku niistä suostuu lisättäväksi pistokkaistakin, on pieni yllätys. 

 

 

 

Vannepajuja. Puutuneita varsipistokkaita, 1v. Pajunpätkät on tökätty ruukkuun väärinpäin.

 

 

 

 

 

 

Jotakuinkin kaikkia puuvartisia kasveja voidaan lisätä taivukkaista, siis multaamalla maahan painettuja oksia.

Kotipuutarhurin on hyvä asettaa pistokaslisäys mullattujen kantovesojen, versovien juurenpätkien, ”ilmapistokkaitten” sekä taivukkaitten muodostamaa taustaa vasten.

Sen verran rönttiä pitää löytyä, että olettaa pystyvänsä ajan ja vaivan kanssa kloonaamaan pihallaan mitä hyvänsä puuvartista kasvia. Perinteinen pistokaslisäys osoittautuu tällöin menetelmäksi, joka ei tuota täydellisiä tuloksia, mutta varmaa on, että se on helposti otettavissa käyttöön, ja elegantein.