Toukkavaihe on hyönteisen elämässä latausvaihe, jolloin se tankkaa ravintoa jaksaakseen seuraavaan vaiheeseen. Toukkavaiheen aikana se hankkii joko itse elantonsa, tai sitä syötetään.

Kesymehiläiset evät kaivaudu karikkeeseen koteloitumaan kuten päiväperhoset, eivätkä sudenkorentojen lailla hyppää kotelovaiheen yli.

Mehiläisten harrastaman täydellisen nelivaiheisen metamorfoosin (muna-toukka-kotelo-aikuinen) toukkavaihe hoituu, kuten yhteiskunnissa elävillä hyönteisillä yleensäkin, turvallisesti kotioloissa.

Se, että monet pistiäiset ovat päätyneet elämään kimpassa, voidaankin nähdä verrattain puolustuskyvyttömien toukkien puolustusstrategiana, näitten proteiinipitoisten makupalojen ottajia kun riittää.

Pohjolan kansat pitävät toukkien syöntiä eksoottisena tapana siksi, että väyliä tähän tutustumiseen ei perinteisesti ole löytynyt.

Tässä vaiheessa kesymehiläisten kuhnuritoukat astuvat kuvaan. Pesät tuottavat parveilua silmälläpitäen näitä yhden alan asiantuntijoita alkukesästä suuria määriä. Kokenut mehiläistenhoitaja kykenee vaikuttamaan siihen, mihin kennon osaan ”ylimääräisiä”, oikeassa kasvuvaiheessa olevia, siis syötäviksi soveltuvia toukkia löytyy talteen korjattaviksi. Myös korjuuajankohdan ennakoiminen vaatii perinpohjaista asiantuntemusta.

Ruoaksi kelpuutettavat toukat ovat pelkkiä pötkylöitä, joilla ei sovi esiintyä kehittyviä raajoja eikä punaisia silmien esiasteita.

Ensimmäisessä vaiheessa irroitetaan osa pohjuketta kehyksestään. Mehiläiset ryhtyvät tämän jälkeen korvaamaan puuttuvaa osaa itse valmistamillaan kennoilla, joihin kuningatar käy munimassa.

 

 

 

 

 

Muutamien viikkojen kuluttua voidaan kerätä sopivassa kehitysvaiheessa olevia toukkia talteen tästä mehiläisten itse valmistamasta kennostosta.

 

 

 

 

 

Pesän toukkatuotannon manipulointi on kuitenkin vasta puoli ruokaa, sillä menettely täyttää myös tuholaistorjunnan tunnusmerkkejä.

Melkeinpä kaikkialla maailmassa missä pidetään kesymehiläisiä, esiintyy varroapunkkia (Varroa destructor). Kyseessä on hämähäkkieläimiin kuuluva mehiläispesissä loisiva riesa, joka kiusaa puolustuskyvyttömiä toukkia.

Tuholaistorjunnan strategia lähtee siis siitä, että jos punkit saadaan houkuteltua kerääntymään tiettyyn paikkaan tiettynä ajankohtana, niin näin saastunut kennon osa voidaan toukkineen kaikkineen hävittää. Se, että punkeista puhdistetut toukat voidaan käyttää ihmisravinnoksi, on bonusta.

Kennostoa, toukkia ja muutaman millisiä varroapunkkeja.

 

 

 

 

Toukat erittävät nesteitä siinä määrin, että talouspaperia käyttävä toukkien putsaaja turhautuu paperimenekkiin.

Varusteiksi riittää vallan mainiosti hammastikut, vaikka nämä turpoavatkin melkein saman tien tylsiksi. Pinsettejä punkkien poiminnassa käyttävä huomaa punkkien liiskaantuvan kovin helposti. Tällainen suttaa liikaa.

Toukkien pyörittäminen vehnäjauhoissa ja uppopaistaminen öljyssä toimii kyllä, mutta yksinkertaisin tapa valmistaa mehiläisen toukkia on niiden kevyt ruskistaminen paistinpannussa. Tässä ei kannata liioitella, sillä jos puolet toukkien koosta katoaa, on toukkia paistettu liian kauan.

Voissa ruskistettuja toukkia. Annos on liian pieni.

 

 

 

 

Oliiviöljyssä paistettuja toukkia. Pannulle on loppuvaiheessa lisätty muutama halkaistu valkosipulinkynsi, jotka lopuksi siirretään sivuun. Tämä annos on taas liian suuri.

 

 

 

Toukkien maku on mieto, ja tuo mieleen kateenkorvan ilman metallia ja silkan läskin.

Sopiva annoskoko asettuu kaviaari- ja ravunpyrstöannoksen välimaille.

Maksimaalinenkin toukkatuotanto per mehiläisyhteiskunta on sen verran pieni, että kesymehiläisten toukkien käyttö ruokana rajoittuu pakostakin kausiluonteiseksi erikoisuudeksi. Asian varsinainen merkitys piileekin siinä, että kesymehiläisten toukat avaavat väylän toukkien käyttöön ravintona.