Otsikko viittaa hyvinkin moneen suuntaan, sillä niin nurmikoita kuin niittyjäkin on moneksi. 

Seuraavassa on kyse puolen hehtaarin omenatarhasta, joka jäi eläkkeelle sellaiset kymmenen vuotta sitten. Maaperä on pääosin runsasmultaista hietamoreenia.

Nopea silmäys menneeseen:

 

 

 

 

 

Syksyn rauhaa.

 

 

 

 

 

Alkutalven rauhaa.

Kaikki seuraavat kuvat ovat samalta tarhalta. Merkittävää on myös se, että tontilla on muinoin kasvatettu niittyperennoja. Myöhemmissä vaiheissa nämä pomppaavat esiin milloin missäkin.

Aluksi tarkastellaan yksinkertaista ja yksiselitteistä tapaa siirtää näyttäviä niittyperennoja nurmikkoon, jota ei enää leikata. Kokonaisia kasveja, tai pilkottuja juuria voidaan toki siirtää mielin määrin ja melkeinpä mihin vuodenaikaan hyvänsä, mutta tässä keskitytään siementen täsmäkylvöön. 

Suoraan nurmikolle ei juuri kannata heitellä pieniä määriä siemeniä. Huomattavat määrät, joita kylvetään vuodesta toiseen ovat asia erikseen, vaikka näinkään menetellen ei vältytä siltä, että nurmikko, entinenkin, vastustaa moisia hankkeita. 

Siemeniä voidaan putsata, tai jättää putsaamatta.

 

 

 

 

 

Putsattuja siemeniä.

 

 

 

 

 

Putsaamattomia siemeniä.

Juhlavasta nimestään huolimatta ”täsmäkylvöllä” viitataan tässä vain siihen, että siemenet kylvetään rikkaruohottomaan maahan. Koko peltoa ei jyrsitä, vaan käännetään lapiolla  parin kämmenen kokoisia plänttejä.

 

 

 

 

 

Möykky on kaivettu maasta…

 

 

 

 

 

…ja käännetty nurin. Paikka on merkattu kepillä.

Nurinkäännetty möykky tallataan litteäksi, ja näin on saatu aikaiseksi pieni rikkaruohoton pläntti, jolle sekalaiset siemenet kylvetään.

Maasta törröttävä keppi suojaa kylvöstä jossain määrin elikoidenkin tallaukselta. Supersuojaus taas näyttää tältä:

 

 

 

 

 

Siemeniä suojaa hiiriltä metalliverkko ja kolme henkilönmittaista keppiä on sidottu tiipiiksi. Edes hirvi ei rymistele tästä yli, ainakaan huvikseen.

 

 

 

 

 

Talvella näyttää tältä.

Järkevin kylvöajankohta on syksy, ja kahdesta syystä. Siemenet saavat kylmäkäsittelynsä talven aikana, eikä siemeniä tarvitse erikseen varastoida. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö lumihangessa pusseihin säilöttyjä siemeniä voisi kylvää alkukeväällä, kun routa hellittää. 

Kevätkosteuden haihduttua voidaan kylvöksiä varmuuden vuoksi kastella.

Kaikki siemenet eivät idä ensimmäisen mahdollisuuden tullen. Muutaman vuoden kuluttua kylväjälle selviää, että mm. virnat suorastaan vitkastelevat. Tulevina vuosina tullaan keskittymään erikseen näihin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että näiden siemenet  pidetään erillään muista siemenseoksista ja kylvetään ”puhtaita” siemeneriä.

Ensimmäisessä vaiheessa näyttää tältä:

 

 

 

 

 

Kuva alkukesältä. Esillä paljon itäneitä siemeniä. Yhtäkään ei ole tässä vaiheessa tunnistettu lajilleen varmuudella. 

 

 

 

 

 

Toinen pläntti loppukesällä. Esillä ainakin keltasauramoita, heinäratamoja ja kultapiiskuja. 

 

 

 

 

 

Aika hassua, oikeastaan. Paikalle on kylvetty satoja siemeniä ja useita lajeja mutta seuraavana vuonna on esillä vain kultapiiskun lisäksi ojakellukka. 

Pari vuotta myöhemmin asiat näyttävät tältä:

 

 

 

 

 

Päivänkakkaraa, ketoneilikkaa ja keltasauramoa. Paimenmatara kuuluu niityn ”alkuperäiskasveihin”, joita ei ole kylvetty.

 

 

 

 

 

Seuraava pläntti. Päivänkakkaraa, ketoneilikkaa ja keltasauramoa. 

Tulevaisuudessa tullaan keskittymään pääasiassa muihin kasveihin kuin päivänkakkaraan, ketoneilikkaan ja keltasauramoon, sillä nämä ovat edustettuina jotakuinkin kaikilla kylvetyillä plänteillä. Näiden kasvien siementuotannon toivotaan olevan sitä luokkaa, että pystyvät omin päin kylväytymään.

Kaikki pläntit eivät ole yhtä edustavia kuin edellä esillä olleet.

 

 

 

 

 

Nurmikon heinät ovat käyneet vastahyökkäykseen. Ahdekaunokki ja nurmikohokki ovat itäneet pari vuotta sitten. Kissankellot lienevät ”alkuperäisiä” kasveja. 

 

 

 

 

 

Loppukesällä voi kerätä niityltä siemeniä. Esillä lehtosinilatva, rohtorasti ja tietysti se päivänkakkara.

 

 

 

 

 

Mielenkiintoista: kannusruohon siemeniä on kylvetty pläntille, jolle on sittemmin työntyneet ”alkuperäiset” siankärsämöt. Loppupelissä kannattanee laittaa rahansa likoon siankärsämöiden puolesta.

Kaikkea ei tarvitse raahata paikalle. Ilmaiseksi saa yllättävän paljon.

 

 

 

 

 

Keltamatara ilmaantuu poudanaroille paikoille, joilla ajoittainen kuivuus kurmottaa heinäkasveja. Seassa pilkahtelee ruusuruohoja, jotka ovat myös ilmaantuneet paikalle omin päin. 

 

 

 

 

 

Eräänä vuonna nurmitädyke yllättää.

 

 

 

 

 

Hiirenvirna on pitänyt pintansa tässä vaiheessa jo kolme vuotta.

 

 

 

 

 

Varmuutta siitä, onko neidonkieliä varta vasten kylvetty, ei ole. Tämä on tyypillistä hankkeelle, josta ei pidetä kirjaa.

Nurmikosta siis niityksi. Pieni pala kerrallaan.

 

Jos puutarhan kohopenkin korkeus yltää yli puolen metrin, voidaan puhua harjuviljelystä. Jos kyseessä on mullalla kuorrutettu lanta-olki-patteri, puhutaan lämpöpenkistä.  

Tällä kertaa satsataan vain lahopuusta ja risuista koostuvaan, melko suurikokoiseen ”harjuun”.

Tarvittava lahopuu, lähinnä koivua, on haettu metsästä.

 

 

 

 

 

Eräänlainen biotooppi tämäkin. Yksittäiset kuusentaimet koristavat hieskoivuvaltaista kosteahkoa kangasta. Viidennes koivuista ovat kuolleet pystyyn jo vuosia sitten. Maassa  lojuvaa lahopuuta piisaa.

Seuraavaksi katsotaan aurinkoinen paikka.

 

 

 

 

 

Tontilta löytyy matala, vajaan kahdenkymmenen neliömetrin kaivanne, josta on menneinä vuosina haettu hiekkaa. Pujot näyttävät viihtyvän.

Lopputalvella on hamstrattu ilmaisjakelulehtiä.

 

 

 

 

 

Harjun pohjalle levitetyn katemateriaalin päälle on ripoteltu hiekkaa. Varsinkin tuulisena päivänä kannattaa toimia näin. Ensin on toki lyöty pujot nurin.

 

 

 

 

 

Hiekka on sen verran arvokasta tavaraa, ettei sitä henno käyttää holtittomasti. Omenapuitten leikkuujäte ajaa saman asian, vaikka oksat puhkovatkin paperiin reikiä.

 

 

 

 

 

Kun omenapuitten kaikki oksat on käytetty, turvaudutaan kuusen havuihin.

 

 

 

 

 

… sekä hakkuupölkyn ympäristöstä löytyvään sälään.

 

 

 

 

 

Sahauspukin alta löytyvää puruakaan ei sovi unohtaa.

Kunhan alusta on kunnossa, haetaan metsästä lahoa puuta kehikoksi.

 

 

 

 

 

Kehikko täytetään ensisijaisesti risuilla.

”Risuilla” ymmärrettäköön myös kaikkia niitä selluloosapitoisia aineksia, joita ei ole vielä käsitelty. Näitä ovat syksyllä ja keväällä talteen rapsaistuja puitten lehtiä ja neulasia, käpyjä ja pikkurisuja, siis ylipäänsä ”metsänpohjaa”.

Kyse on siis hienojakoisesta tavarasta, joka sujahtaa kivasti isompien risujen muodostamiin ilmataskuihin. Surra ei kannata: keko tulee menemään ajan myötä länään täsmälleen niin paljon kuin sen kuuluukin.

Koossa on siis hiiltä, jonka lisäksi tarvitaan typpeä. Käytännössä (tässä tapauksessa) parisensataa litraa virtsaa. Suurpiirteinen kannattaa aina olla, varsinkin tapauksissa, jossa se ei maksa mitään. Muutama ämpäri tuhkaa voidaan heittää joukkoon hivenaineiden vuoksi.

 

 

 

 

 

Kunhan harjun puuaines on koossa, on maa-aineksen vuoro, jolla kuorrutetaan kakku.

 

 

 

 

 

Kuvan vasemmassa yläkulmassa odottaa pressu vuoroaan. Raskaan ”lainapressun” alla ei rikkaruohot menesty. Lämpökin nousee pressun alla kivasti kasvukaudella.

 

 

 

 

 

Harju voidaan syksyllä kuorruttaa lehdillä ja joko tyytyä toivomaan, että ne pysyvät paikallaan, tai kääntää ne multakerrokseen. Pressu kannattaa poistaa talveksi.

Tästä syksystä siirrytäänkin sitten kahden ja puolen vuoden päähän.

 

 

 

 

 

Erään maaliskuun loppu. Aurinko on sulattanut lumet keon etelän puolelta.

 

 

 

 

 

Pari viikkoa myöhemmin aurinko on sulattanut koko keon. Herää kysymys missä määrin itse keko on tätä edesauttanut. 

Harjun voidaan olettaa tässä vaiheessa asettuneen, jolla tarkoitetaan, että kasa on tässä vaiheessa yhtenäistä, tosin möykkyistä, hiljakseen lahoavaa massaa, jossa ei esiinny merkittävän kokoisia ilmataskuja.

Jonkintapainen ja -määräinen lämmöntuotto on aivan varmasti käynnissä.

Ensiksi mitataan lämpö kekoa ympäröivästä maasta. Käytössä on maalämpömittari, jonka anturin pituus on 40 senttiä.

 

 

 

 

 

Kaikkialla siellä, mihin mittarin anturi saadaan painettua maahan, näyttää mittari yhtä plusastetta.

Sitten tarkastetaan keon lämpötila.

 

 

 

 

 

Keon päältä saadaan kaikkialta tulokseksi neljä plusastetta.

Tässäkö koko rähjäyksen tulos? Kolmen celsiusasteen ero harjun eduksi? Kannattaa kuitenkin muistaa, että maapallon keskilämmön laskiessa kolme astetta, tuloksena on jääkausi. 

Normaalioloissakin kolme astetta voi osoittautua ratkaisevaksi varsinkin keväällä. 

Lopuksi on todettava, että jos harjun ”valmistuminen” kestää kolme vuotta, niin hyötyjen selvittäminen kestää pitempään. 

Harjun ”altalämmön” pyydystäminen ”lasin alle”, siis tietyssä mielessä käänteinen kasvihuoneilmiö on juttu, minkä mahdollisuuksia kannattaa selvittää.

 

Hedelmäpuiden alustoja on taannoin käsitelty täällä. Kyseinen esitys liehuu joka suunnalla, eikä tällaisella tyylillä osuta useinkaan mihinkään. 

Seuraavassa tutustutaan sikermään kuvia, joissa keskitytään olennaiseen: miten pitää puun alusta rikkaruohottomana käyttäen ilmaisia, itse kerättyjä materiaaleja.

Materiaaliksi kelpaa kaikki se vihreä ja ruskea (paitsi naapurin Ford Sierra), jota ympäristöstään löytää. 

Käydään asiaan.

 

 

 

 

 

Kesäkuun alku. Edellisvuoden ruohokate on kulunut pois, ja kevään aikana paikalle on ilmaantunut siemenrikkoja.

Lue loppuun →